Tracon 2006 Irvihammas

Sattuneista syistä missasin vastentahtoisesti kesän suuret conit, eli Ropeconin ja Finnconin. Nyt kuitenkin pidettiin jo toinen – eli ensimmäinen perättäinen, höhö – Tampereen roolipelaajien ja animelapsien convention, Tracon! Kävin siellä myös ensimmäisellä kerralla, mutta silloin tympäännyin vähän siihen, ettei roolipeliaiheisia juttuja ollut kovinkaan paljon. Tänä vuonna kuitenkin paremmin sitten, vai? Ainakin niin järjestäjät olivat minulle etukäteen vinkanneet...



En saanut herättyä niin aikaisin kuin olin halunnut, joten pääsin paikalle vasta noin kahdelta. Tietotalo oli pieni kaaos: animehahmoiksi pukeutuneita lapsia velloi käytävillä ainakin tuhatpäinen joukko. (Finnconn oli kuulemma ollut sitten täysi kaaos.) Kyselin infotiskiltä paljonko lippuja oli myyty, ja minulle heitettiin että noin parituhatta. Virallinen Tracon-ohjelmalistauskin oli loppumassa, joten sulloin omani nopeasti reppuun muistoksi. Harmittelin kuinka olin missannut jo kaksi mahdollisesti mielenkiintoista ohjelmanumeroa, eli 'Miten tehdä roolipeli?' -paneelin sekä esitelmän roolipelitutkimuksesta. Alla kuitenkin pienet jutut niistä asioista, jotka ehdin näkemään.

Roolipelit

Syystä tai toisesta kaksi (jäljelläolevaa) roolipeliaiheista esitelmää oli pistetty päällekäin, eli sekä Petri Lankosken pitämä 'Hahmolähtöiset pelinsuunnittelun menetelmät' että Ossi Mäkisen kummallisesti nimetty 'Lintukuriireista laajakaistaan'. Jälkimmäinen oli höysteen mukaan "raskaasti henkilökohtainen ja kevyesti yhteiskuntatieteellinen, keskusteluhakuinen katselmus informaation ongelmaan roolipelimaailmoissa". Mutta kun valitsin ensimmäisen, en tiedä tarkkaan kuinka mielenkiintoista läppää siellä olisi ollut, vaikka jotain kyllä kuulin myöhemmin tutuilta. Harmiksi Lankosken esitelmä oli melko kuiva, eikä se edes tarkoittanut asiapitoisuutta. Hän kävi innottomalla tavalla läpi köykäistä listaa asioista, mitä kannattaisi ottaa huomioon, kun peliin luo hahmoja. Lankosken erikoisidea kun oli saada jo keskeisten NPC- ja tietty pelaajahahmojen avulla konflikti aikaiseksi peliin. Tämän saattoi toteuttaa esimerkiksi niin, että hahmoilla oli jaettuja tavoitteita. Tällöin vain joku heistä pystyi sen saavuttamaan, koska palkintoja oli yksi. Myös kolmiodraama, jossa jokainen hahmo halusi jotain seuraavalta, oli Lankosken mielestä tehokas keino. Sisäisetkin konfliktit olivat mahdollisia, jos hahmo tavoitteli kahta toisensa poissulkevaa asiaa. Ihan hyviä pointtija siis... mutta toisaalta myös aika ilmiselviä?

Parapara-tytöt

DDR-tanssipelejä hieman pelanneena ajattelin että luento nk. parapara-tanssista olisi mielenkiintoinen. Heti alkuun kuitenkin ilmeni, että kolme tyttöä, jotka oli kuulemma jopa pyydetty coniin esitelmä pitämään, eivät edes yrittäneet esitellä harrastustaan asiallisesti. Eräs heistä summasikin esityksen hyvin hihkuessaan että "parapara on siksi niin kivaa, kun se on niin dorkaa! Ganguro, kawaii!". Tytöt kikattelivat omalle esitykselleen, esittäen välissä pari "virallista" tanssivideota. Jouduin esityksen loputtua kysymään, että mitä he oikein tarkoittivat virallisella, sillä kyseisellä tanssilla tai lajilla ei käsittääkseni ole minkäänlaista liittoa, eikä sääntöjäkään sen puoleen. (Olen lukenut artikkelin Wikipediasta joskus aiemmin.) Tytöt selittivät sitten, että se onkin oikeastaan vain yhden japanilaisen firman markkinajuoni, kuten asian käsitin. Firma palkkaa tunnetut poptähdet rakentamaan yksinkertaisia, samaa kaavaa toistavia hittejä, joihin on sitten helppo luoda pelkistetty koreografia. Sen jälkeen he pistävät muutaman tanssijan esittämään ne videolle, myyden lopullisen tuotteen harrastajille DVD:llä. Kauhean kaupallista ja tympeää, pohdin. Olin olettanut että harrastus sisältäisi edes jonkinlaista improvisaatiota. Jopa pelaamissani tanssipeleissä improvisointi on suosittua, ja tee-se-itse-henki tärkeää, vaikka peliluonteensa takia niissä onkin pohjimmiltaan hyvin selvästi määritelty tapa toimia!

Animemusiikkivideot

Viimeinen juttu, minkä conissa näin, oli kokoelma AMV-lyhäreitä. Nehän ovat siis anime-sarjoista silvottua videokuvaa yhdistettynä epämääräisiin äänilähteisiin. Jotenkin olin olettanut, että ison salin täyttävälle joukolle esiteltäisiin suomalaisten porukoiden tekemiä pätkiä, sekä muutenkin aihepiiriä, mutta olin väärässä. Sen sijaan valitut AMV:t olivat kait tänä vuonna isoissa, kansainvälisissä coneissa voittaneita töitä. Kenties Suomessa ei kovin isoa skeneä näistä edes ole? En osaa sanoa. Muutenkin minulle on jäänyt hämärän peittoon mihin kyseisillä videoilla tähdätään: Yritetäänkö katsoja yllättää kahden hyvin erilaisen lähteen (jopa väkinäisillä) yhdistelmillä? Pitääkö taustamateriaali olla tuttua jotta sen voi tulkita oikein? Onko tarkoitus käyttää juuri sitä video- ja äänimateriaalia, mitä on saatavilla, vai voiko sitä luoda itsekin? Viimeinen kysymys on mielestäni tärkein, sillä jos on luvallista luoda materiaalia itsekin, miksi ylipäätänsä tukeutua valmiiseen? Tuntuu vähän siltä kuin aloitteleva bändi pohtisi, että paras tapa saada mainetta on vain soittaa covereita, ei oikeasti menestyä omilla taidoilla.

Yleisesti minua harmitti myös se, ettei videoita oltu eroteltu yhtä selvästi kuin esimerkiksi Assemblyillä demojen kanssa tehdään. Eli nyt en voi edes nimeltä mainita saati linkittää sitä videota, josta pidin eniten! Se esitettiin joka tapauksessa kait toisena tai kolmantena, ja se oli voittanut kaiketi jonkinlaisen palkinnon... jossain. Oli miten oli, musiikki sen taustalla oli hieman raskas popbiisi, käsittääkseni länsimainen, vaikken tunnistanutkaan. Videon lähdettäkään en tiedä, mutta siinä esiintyi poika, joka eli eräänlaisessa futuristisessa tietokonearkistossa tai virtuaalimaailmassa. Pojalla ei ilmeisesti ollut minkäänlaista pääsyä ulkomaailmaan, hän saattoi vain seurata sen tapahtumia kameroiden kautta, liki loputtomilta tietokoneruuduiltaan. Poika lauloi melankolista kappalettaan, haaveillen eteerisestä tytöstä, jonka hän kuvitteli haahuilemaan samaiseen arkistoon, mukaansa hurjaan hissiin joka poikaa kerrosten välillä kuljetti. (Jos joku muuten saattuisi tästä kuvauksesta tunnistamaan mistä pätkästä puhun, olisi kommentti ihan paikallaan.)

Kaikenkaikkiaan olin siis taas vähän pettynyt coniin, kaipaisin ehkä intiimimpää tunnelmaa roolipeliaiheille. Saas nähdä miten Tracon jatkaa tulevaisuudessa, eli pysyvätkö ropejututkin mukana? Ainakin sen takana on kuulemma ihan aito yhdistys ja järjestö nykyään, eli rahoja ei enää pyöritetä Tampereen roolipelikiltojen kautta, kuten ensimmäisellä kertaa.

Linkkejä

• Tracon.fi
  Tapahtuman viralliset sivut, esillä kuvia kävijöistä.
  
• Parapara.fi
  Parapara-tytöt ja tanssivideonsa.
  
• Tanssipelit.net
  Foorumi suomalaisille tanssipelaajille.
  
• AMVHell.com
  Hillitön, tunnin mittainen animemusiikkivideo.
  

Faces 2006 -fiilistelyä Simo

A12O:n festarisarja jatkuu!

Olin viime lauantaina 29.7. Pohjassa, nimittäin Pohjan kunnassa sijaitsevalla Billnäsin vanhalla ruukkialueella seuraamassa vuosittaista Faces Etnofestival -tapahtumaa. Faces poikkeaa tavallisista rock-festivaaleista monella tapaa: tunnelmansa lämminhenkisyydellä, sisältönsä monipuolisuudella ja osallistujiensa korkeahkolla hippiysasteella.

Yhteismaalaus sen eräässä vaiheessa (sisältäen myös minun panokseni).

Vaikka Faces on kasvanut pienen piirin puuhastelusta Suomen oloissa melko suureksi tapahtumaksi, oli festivaalin henki inspiroiva ja maanläheinen. Yleisön ja esiintyjien välistä eroa oli hämärrytetty monella tavalla. Katusoiton suomenmestaruuskisat ripottelivat toinen toistaan erikoisempia ja ennen kaikkea korkeatasoisia kokoonpanoja ympäri festivaalialuetta. Vapaa lava oli osan aikaa avoin kenelle tahansa. Kollektiiviseen maalaukseen sai jokainen jättää oman jälkensä – joskin lopputulos oli melkoista sekasotkua. Ensimmäisenä Pedro Hietasen kanssa esiintynyt M.A. Numminen ilmaisi konkreettisen halunsa sulautua yleisöön, päivä kun oli aurinkoinen ja kaunis. Myöhemmin satuinkin kävelemään Pedron ja muutamien muiden esiintyjien ohitse. Ammattimaisten järjestyksenvalvojien lisäksi alueella näkyi myös runsaasti vapaaehtoisia neonkeltaisine liiveineen.

Faces esitteli monenlaista taidetta ja kulttuuria, muun muassa runoutta, teatteria, elokuvaa, kuvataidetta ja sirkusta. Pääpaino oli tietenkin musiikilla. Suurin pettymyksen aihe olikin musiikillisen tarjonnan tietynlainen köyhyys, vaikka soittajat olivatkin taidokkaita. Monikulttuurisuuden ja etnisen musiikin nimekkeillä itseään mainostava tapahtuma ei täysin lunastanut ainakaan minun odotuksiani. Hyvin voimakas painotus oli reggaella ja siihen liittyvillä musiikkityyleillä, varsinkin suomalaisten yhtyeiden esittämänä. Muutenkin päälavoilla nähtiin pääosin suomalaisia bändejä ja kuultiin musiikkia, joka ei ainakaan päällisin puolin juurikaan (tai ollenkaan) liittynyt festivaalin teemoihin. Aitoa monikulttuurisuuttakin toki löytyi esimerkiksi pienemmiltä areenoilta ja lukuisista myyntikojuista, jotka kauppasivat muun muassa etnistä kasvisruokaa ja kaikenlaista rihkamaa. Toisaalta monet enemmän tai vähemmän poliittiset kansalaisjärjestöt pyrkivät haalimaan jäseniä omilla esillepanoillaan.

The Pauki, pietarilainen punk-pumppu rokkasi tykisti, välillä myös nokkahuilulla.

Pyrin käyttämään korvatulppia aina tarpeen vaatiessa, ja eräässä vaiheessa joku tulikin kysymään, tiesinkö tulppien myyntipaikoista festivaalialueella. Hätkähdin, koska jouduin vastaamaan kieltävästi – tulppa-asia oli ilmeisen huonosti hoidettu. Osa musiikista soitettiin tietysti sopivalla voimakkuudella (se, mikä on sopivaa, riippuu kai genrestä), mutta valitettavan järjettömät ylilyönnit eivät oikein tuntuneet sopivan festivaalin muuten leppoisaan ilmapiiriin.

Lavaesiintyjistä viimeinen, helsinkiläisbändi Giant Robot, tarjosi yleisölle sopivan hypnoottisen äänimaiseman, jonka tahdissa saattoi tanssia lämpimänä pysyäkseen. Tässäkin esityksessä dancehall- ja dub-vaikutteet olivat vahvasti esillä. Kuulemani mukaan illan päätteeksi ihmiset perinteisesti kokoontuvat leirintäalueelle psykedeeliseen juhlaan leiritulen ja asiaankuuluvan musisoinnin äärelle. En ehtinyt tällä kertaa kokea tätä ilmeisesti aamuun asti jatkuvaa sessiota, mutta kävin kuitenkin katsomassa telttakylää metsikön keskellä. Jos yö ei olisi ollut niin hyytävän kylmä, olisi siellä yöpynyt mielellään. Toinen suosittu yöpymisvaihtoehto oli lämmitetyssä urheiluhallissa Karjaalla parin kilometrin päässä.

Ruotsalainen, villiä kansanmusiikkihenkistä poljentoa soittava Skrömta innosti yleisön riehakkaaseen tanssiin.

Faces on selvästi lunastanut paikkansa Suomen festarikesässä. Paljon se ei kuitenkaan enää voi kasvaa, ellei viihtyisän ja tunnelmallisen ruukkialueen vierestä raivata lisää tilaa. Kävin tänä kesänä myös Turun Ruisrockissa, ja vertaisin näitä kahta tapahtumaa näin: Ruisrock on yhtiöiltä ihmisille, Faces Etnofestival ihmisiltä ihmisille. Facesissa ei kävijä esimerkiksi joutunut portilla turvasyyniin laukun penkomisineen ja ruumiintarkastuksineen. Voi tietysti olla, että se Aito Fiilis löytyy jo jostain ihan muualta, pienemmistä piireistä.

A12O Ruisrockissa Irvihammas

Koska tämä blogi selvästikin kuuluu valppaana popkulttuuria kommentoivaan eturintamaan, on nyt luvassa juttua Turun perinteikkäästä Ruisrockista. Mukanani A12O:n festaritiimissä oli armas kollega Viiksi-Vallu. Festaripäiväksi olimme valinneet lauantain. Festari sujui armottomassa kuumuudessa, saimme kumpikin auringon leiman, tuon hylkäävän punaisen tuomion. Keskityn tässä jutussani kuitenkin enemmän näkemiini bändeihin, kuin festarikommelluksiin. (Enhän nimittäin ole Valpio-Wallu, enkä legendaarisen kaapelikanavan palkkalistoilla, joten rauha MoonTV:n muistolle.)

Ensimmäinen bändi, jonka halusin nähdä, on Suomi-reggaen hämyisen ja piskuisen skenen ykkösnimi, Jukka Poika ja hänen retkueletkueensa Jenkkarekka. Aikaa ja avaruutta koskevien dimensio-ongelmien tähden tosin näin heidän kello kahdentoista jälkeen alkaneen settinsä vasta puolesta välistä, mutta mitäpä pienistä. Suurin osa festarimassasta ei ollut vielä saapunut, joten lavan edustalla ei ollut mitenkään täyttä. Sen sijaan JP dominoi lavaa totuttuun tyyliin, kävellen reilusti edestaas sekä hyppien aina kun biitin tahti muuttui kappaleiden erityisosioissa. En ole ihan varma esitettiinkö lempikappalettani Taistelun arvoinen, joskin tuntuu, että kuulin siitä osan kävellessäni pitkin rantapromenadia, ohi festarialueen ulkopuolella alkoholipitoisia piknik-kestejään pitävien nuorien. Heitä katsellessa tuli jotenkin mieleen muutama renessanssin ajan taulu, joissa palkolliset pitävät taukoa heinänteosta, siemaillen leileistään juomaa ja ruskettuen. Vastapainona heille löysin sitten festarialueelta muutaman gootin, jotka perinnetietoisesti yrittivät olla saamatta (ja ehkä myös kuulematta, öhö öhö) rusketusraitoja.

Vaikkei Jukka Pojan show'ssa sinänsä mitään vikaa ollutkaan, ei se myöskään tarjonnut juurikaan mitään uutta. Kollegarockin aikana sentään tapahtui jotain, nimittäin PMMP:n tytöt tulivat laulamaan "oman" osuutensa. (Jos joku ei kappaletta tunne, kannattaa tsekata Jenkkarekan nettisivut mistä biisin voi ladata itselleen.) Itse osasin tällaista vierailua vähän odottaakin, vaan Jukka Pojan välispiikin mukaan tytöt olivat ihan aidosti osanneet yllättää hänet Provinssirockissa. Uskokoon ken tahtoo, mutta jos joku sattui olemaan paikalla, kertokoon asiasta minulle!

Jukka Pojan jälkeen jäin pyörimään lavan eteen, sillä PMMP olisi nousemassa samaiselle lavalle tuntia myöhemmin. Kuulin kuinka järkkärit huutelivat toisilleen: "Hei, PMMP:lle tulee vielä yksi kitarakanava", minkä merkitystä jäin ihmettelemään. Hetken harkitsin, että olisin lähtenyt toisaalle katsomaan Apocalyptican keikan alkua, mutta sitten en olisi välttämättä päässyt aivan lavan eteen takaisin PMMP:tä varten. Ja muutenkin lavan edusta oli varjoinen, ah, joten en joutunut tuskastumaan hikisenä jossain muualla. Väliajalla yritin tavoittaa festaritiimin toista puoliskoa sekä muita tuttuja tekstiviesteillä, mutta ilmeisesti verkko oli mennyt aivan tukkoon, koska viestit eivät lähteneet ja numerot tuuttasivat varattua...

Myöhemmin tungos rantalavan edessä oli jo melkoinen ja pikkutytöt sekä kaltaiseni jätkät kyttäsivät eturivissä että jokohan Paula ja Mira aloittaisivat. Ennen setin alkua videoruudussa näkyi minihaastattelu, jossa kuvan alalaidassa leijuva mikrofonikäsi kysyi tytöiltä, mikä oli paras tapa viettää kesää? Paulan mielestä kesä kannatti käyttää töitä tehden, hän on siis kait omaksunut hyvin protestanttisen työetiikan, tai muuten vain suomalaisen artistin keikkavuoden työkiireiden faktuaalisen jakautumisen. Mira oli rennommalla linjalla, pitäen rullaluistelua tärkeänä osana kesän sujumista. (Ja hänen reisistään sen kyllä huomaakin!) Yhdessä tytöt päättivät, että mikäli nuori hakeutuu rantavahdiksi, voi hän yhdistää sekä työtä että huvia. (Ja kasvattaa riskiä saada ihosyöpä, saanen lisätä.)

Kun viimeksi olin PMMP:tä katsomassa (kirjoitin siitä tuolloin nettipäiväkirjaani) olin vähän pettynyt, että eräs lempikappaleistani, nimittäin aistisensaationhakuinen Synestesia, oli jäänyt soittamatta. Mutta nyt se avasi hienosti koko setin, hyvä tytöt! Yleisö oli välittömästi meiningissä mukana, vaikka veikkaankin, että ensimmäisen levyn biisit eivät olekaan kaikille niin tuttuja, onhan se myynytkin paljon vähemmän kuin toinen. Ensimmäisen kappaleen jälkeen Paula ilmoitti, että heillä on tänään kotikenttäetu, sillä onhan Mira Turusta kotoisin. "Ja seuraava kappale myös kertoo Turusta, eli Oo siellä jossain mun!" Harmi vain yksikään ruotsinlaiva ei osunut juuri parahiksi paikalle biisiä tukemaan, vain jokin konttialus tuuttasi torvea rannan ihmisille.

Pitkin settiä Paulan suhtautuminen Turkuun ja turkulaisuuteen tuntui kuitenkin muuttuvan, sillä hän mainitsi Turun olevan paska paikka. (Ja kyllähän se joki aika paskainen taitaa ollakin, hähä!) Mira joutuikin oikomaan kommentteja, eli ettei Turku niin karmea oikeasti olekaan. Paula kuitenkin lisäsi vettä myllyyn omistamalla kummallisen punkbiisin, joka oli lähinnä kiroilua, "omille turkulaisilleen". Se oli ilmeisesti cover (bändiltä nimeltä Puhelinkoppi?) ja siinä tytöt komensivat, että mikäli vitun runkut eivät osaa puhua, heidän pitäisi olla vain hiljaa, saatana!

Myös yksi ihan varsinaisesti uusi biisi kuultiin: "Tämä seuraava biisi on meidän uudelta tulevalta levyltä, sen nimi on Henkilökohtaisesti. Ja se kertoo jeesustelusta!" Biisi tuntui aika tarttuvalta, vaikken harmiksi saanut oikein sanoituksesta selvää, se meni niin nopeasti. Kertsissä kuitenkin laulettiin suunnilleen näin: "Henkilökohtaisesti, olet Kristus itsellesi. Muut saavat armahdustasi odottaa." Aika jännä veto ja tarttuva ralli. Haluni tulkita kappale teosofisesti heräsi, vaikka todennäköisesti kappale kertookin vain tekopyhästä ihmisestä. Olen muutenkin miettinyt erityisesti Paulan suhtautumista uskomiseen, vaikken mitään haastattelua asiasta ole lukenutkaan tai nähnyt. Kuitenkin Google esittää yhden hitin, joskin rikkinäisen sellaisen, jos kokeilee fraasia "Paulan pyhempi puoli". Jos jollakulla sattuu olemaan enemmän infoa asiasta, kuulisin mielelläni!

Biisien rullatessa eteenpäin olin hieman kummastunut siitä, että kaikkein parhaiten yleisön tuntui nappaamaan mukaansa, loppujen lopuksi, aivan ensimmäinen hittibiisi, eli Rusketusraidat. Onhan se toki varsin menevä, muttei nyt kuitenkin PMMP:tä määrittelevä kappale! Hauskasti ihmiset hoilasivat kertsia antaumuksella myös väärin, sillä tytöt sekoittivat kuviota vetämällä viimeisen kertosäkeen uusilla sanoilla, jotka menivät jotenkin tyyliin "heitetäänkö pois kaikki kiulut ja kannut, noustaan lauteille! Et sä ole varmaan ennen saunassa pannut? Kustaan kiukaalle!"

Parin viimeisen biisin aikana selvisi myös, miksi järkkärit olivat lisänneet yhden kitarakanavan. Nimittäin yllättäen tytöt kuuluttivat lavalle myös Jori "Fu-Tourist" Sjöroosin, eli PMMP:n kappaleiden säveltäjän. Tyttöjen mukaan Sjöroos esiintyi heidän kanssaan nyt aivan ensimmäistä kertaa! Hän veivasi skebaa tyttöjen pomppiessa villisti kappaleen Matoja tahdissa. Muutenkin show oli perinteisen energinen, Paulan toikkaroidessa rummuilla ja lavan reunalla kaiuttimien päällä. Vahvalta ja notkealta näyttävä Mira teki ilmaspagaateja sekä hyppypotkuja, jotka minua aina kummastuttavat. Aivan edestä näin kaiken täydellisesti, ja harmitti jonkinverran, että olin päättänyt olla ottamatta kameraa mukaan, koska pelkäsin mahdollisia haavereita. Olisin saanut hienon videon esimerkiksi siitä, kun Paula kyyristyi lavan reunalle eteeni, katsoen minua tuimasti laulaessaan säkeistöä "nimität mua hirviöksi, mutta silti kyllä kelpaisi seksi?!". Lauloin mukana: "Miksi(kö) se naurattaa? Ehkä se on hauskaa!" Encorena tytöt heittivät vielä kummallisen kappaleen, jossa kinastelivat siitä, kumpi heistä omisti yhdessä ostetun mikrofonitelineen.

Yleisesti keikka oli kyllä oikein hyvä! Hienoinen miinus ehkä vähän pliisuista vaaleista kesämekoista, mutta toisaalta olisi kait ollut murhaa esiintyä missään kuumemmassa koltussa... Kun Paula lopulta asetti mikrofoniaan takaisin mikkitelineeseen, ei se ollut oikein onnistua, ja hän heittikin, ettei aidosti ole käsistään täysin voimaton, vaan keikan jälkeen vain niin kovasti hikeentynyt, että mikki oli livetä koko ajan käsistä, heh.

Viimeinen bändi, josta aion kirjoittaa, oli nimeltään Gogol Bordello. En tiennyt siitä mitään entuudeltaan, tosin Vallu väitti, että oli nähnyt heidät joskus Conan O'Brienin vieraina. Koska en edelleenkään saanut kehenkään yhteyttä, olin taas tunnin aikaisessa lavan edessä odottelemassa. Siihen kerääntyi kuitenkin jo varhain muutama tosifani bändipaitojensa kanssa, sekä muutama vanhempi ukko, jotka puhelivat toisilleen, että "mustalaispunkki" kuulostaa kyllä jännittävältä genreltä...

Ja sitähän se kyllä onkin! Keikka lähti todella energisesti käyntiin kun skitsahtaneelta vaikuttanut bizarroversio Freddie Mercurystä nousi lavalle huutamaan. Hän oli siis bändin nokkamies, viiksiniekka nimeltä Eugene Hütz. Ensimmäinen esitetty kappale oli kait nimeltään Immigrant punk. Viiksiniekan lisäksi lavalla oli sähköviulua ja haitaria soittava ukkoduo, sekä pari tyyppiä kitaroissa ja rumpali. Aina toisinaan lavalle pomppi myös kaksi tanssityttöä/taustalaulajaa, jotka hekin paukuttelivat soittimia sikäli kuin ehtivät. Meno oli vallattoman hektistä niin musiikin kuin lavalla pomppimisenkin suhteen! Varmasti energisin keikka minkä olen ikinä nähnyt, yleisökin pomppi aivan hillittömästi takanani. Kappaleet oli laulettu osa englanniksi, osa tiesmiksi, mutta tällä kertaa tuntematon kieli ei minua haitannut, koska lavalta uhkuva voima oli niin painostava! Puolivälissä settiä Hütz hyppäsi lavalta järjestysmiesten niskaan ja nousi sitten turva-aidan päälle, kuin valmiina stage-divettämään. Tämähän on festareilla kielletty, ja odotinkin, että järjestysmiehet pistävät jutulle stopin. Keikan annettiin kuitenkin jatkua, vaikka järkkäreiden vaivautuneista ilmeistä selvästi huomasi, ettei tilanne ollut heille mieluinen. Hütz repi paidan päältään ja kumartui yleisöön, noin metrin päähän minusta. Sitten hän hyppäsi rehvakkaasti sekaan, yleisönkin käydessä ylikierroksilla. Lavalla viulusti jatkoi vingutustaan, jousen jouhien käydessä vähiin. Isoa rumpua paukuttanut tanssityttö haki katsekontaktia eturivin miehiin, flirttaillen johonkin tapaan vieressäni seisseen ukon kanssa.

Harmiksi loppupuolella settiä energisyys alkoi vähetä. Tuntui kuin bändi ei olisi osannut lopettaa aallon harjalla, koska pari viimeistä biisiä olivat miltei laahaavia ja huonolla tapaa pitkiä. (Vallu arvelikin myöhemmin, että bändi halusi vain soittaa koko aikansa, vaikkei materiaalia ehkä riittänytkään niin paljon.) Kun porukka sitten poistui todella raikuvien aplodien saattamina, olikin monelle pettymys, ettei minkäänsortin encorea tullut. Sinnikkäästi ihmiset huusivat kyllä "we want more, we want more", jopa useiden minuuttien ajan, mutta joku minulle tuntematon juontaja tuli sepittämään voimattomuuttaan sen suhteen, ettei bändille enempää esitysaikaa liiennyt. Sen verran jäin kuitenkin paikalle katselemaan, että huomasin kuinka lavan reunaan muodostui pitkä jono, kun bändi möi albumeitansa ja signeerasi niitä kanssa. Joku poika tulikin hihkuen esittelemään minulle uutta aarrettaan, hymyilytti. Tämä bändi pitää nähdä toistekin, jotenkin, jossain, joskus!

Gogolin jälkeen löysin viimein blogikollegani, hän oli hakeutunut lavan luokse, koska oli kuulemma saanut tekstiviestini, vaikka minun suuntaani niitä ei tullutkaan. (Paitsi sitten monen tunnin päästä kerralla monta, kun pääsin ihmistungoksesta!) Vallu valitteli, että hänen olonsa oli huono, ties mikä auringonpistos iskenyt, ja ehdottikin, että lähtisimme takaisin hänen kämpilleen. Minua tämä vähän harmitti, sillä olisin halunnut nähdä vielä Don Johnson Big Bandin, sekä kenties jopa Hanoi Rocksin, olihan Andy McCoy kurkkinut niin hupsusti Gogolin setin aikana lavan taustoilla. (Andyhän on itsejulistautunut mustalainen, joten vähän jopa odotin, että hän olisi käynyt lavalla häröilemässä jotain!) Toisaalta ajattelin, että juuri kenenkään ei olisi ollut mahdollista ylittää Gogol Bordellon mieletöntä keikkaa energisyydessä, joten en siinä mielessä menettäisi mitään, vaikka poistuisinkin. Ja niin sitten lähdimme takaisin Turun keskustaa kohti noin kymmeneltä illalla.


PS: Kaksi ekaa kuvaa olen pöllinyt Ruisrockin kuvagalleriasta, Gogol Bordellon kuvasi Vallu itse ja viimeisen kuvan palaneesta festaritiimistämme Turun rautatieaseman edessä otti eräs uusi lokaali tuttavuus. Terveisiä hänelle!

Festarirokin mitäänsanomattomuudesta Simo

Yle TV2 näyttää tänä kesänä sunnuntai- ja keskiviikkoöisin Yle Live -konserttitaltiointeja viime vuoden Hurricane-festivaaleilta Scheeßelin pikkukaupungista Saksasta. Mukana on lukuisia nimekkäitä bändejä ja mm. David Bowie.

Satuin katselemaan kahta sarjan jaksoista. Toisessa esiintyi Queens of the Stone Age ja toisessa Audioslave. Silmiini pisti kappaleiden väliin lisättyjen haastatteluosuuksien samankaltaisuus. Kummatkin bändit väittivät vetävänsä täysin omaa linjaansa välittämättä valtavirrasta. Kuitenkin kovin geneerisiltä rokkibändeiltä molemmat kuulostivat, Audioslave jopa hittihakuisemmalta, vaikka laulaja Chris Cornell vakuutteli, että raha tai maine ei heitä kiinnosta.

Kyseessähän on tavanomainen mainospuhe. Mitä kovemmin yritetään vakuutella, että tarkoitus ei ole myydä sielua markkinavoimille, sitä todennäköisemmin bändi joko A) yrittää myydä sielunsa markkinavoimille tai B) myöntää kyvyttömyytensä tuottaa hittejä ja suoltaa sen sijaan keskipaksua rokkia, jossa satunnainen, tarkoitushakuinen kaavojen rikkominen ei aiheuta musiikillisia oivalluksia, vaan ärsyttävää sekasotkua.

Katu-uskottavuuden vaaliminen on tärkeää, mutta teineille musiikkia markkinoidessa on luullakseni vielä tärkeämpää vedota yksittäiseen faniin. Merkityksettömät, mutta jännänkuuloiset sanoitukset puhuttelevat fania parhaiten, kun muusikot sanovat toimivansa musiikin ehdoilla, välittämättä siitä, mitä muut puhuvat ja tekevät. Maailma on kuitenkin täynnä keskinkertaista rock-musiikkia; minua ainakin huvittavat nämä taiteilijasielut, joiden uusin levy on aina kuulemma parempi ja kokeellisempi kuin edelliset.

Selvennykseksi sanottakoon vielä, että tyylini mukaisesti kritisoin usein sellaisiakin asioita joista oikeasti pidän, joten tässä jutussa mainittujen bändien fanien ei kannata suotta närkästyä!

Audioslaven keikka uusitaan keskiviikkona 28.6.2006 TV2:lla. Mukana on kaikuja Soundgardenin ja Rage Against the Machinen ajoilta.

Oheistuotteet: krääsää ja kulttuuria Simo

Eräs popkulttuurin rikkaimmista ja toisinaan puistattavimmista piirteistä on siihen elimellisesti liittyvä niinsanottu oheiskrääsä, joka liitetään yleensä lähinnä kaupallisuuden käsitteeseen. Ihmiset hakevat popkulttuurista samastumisen kohteita, eräänlaisia määritteleviä kiinnekohtia elämäänsä, ja tähän rakoonhan osaava markkinointi-ihminen työntää likaisen kätensä ja solmii epäpyhän liiton kiihkeän fanin ja muovia – sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti – tuottavan teollisuuden välillä. Näin ainakin ajattelevat jotkut sellaiset, jotka eivät ole kokeilleet, miten hauskoja oheistuotteet voivatkaan olla.

Oheistuotteita on montaa lajia. Kattavan valikoiman näkee ainakin Kukunorissa, joka toimii sekä Helsingin Tennispalatsissa että internetissä. On laadukkaita käyttöesineitä, halvalla tuotettuja mutta kalliita tavaroita, joilla ei varsinaisesti tee mitään, sekä kaikenlaisia visuaalisia merkkejä, joilla voi osoittaa olevansa jonkin teossarjan fani ja kuuluvansa teoksen maailmaan vihkiytyneiden joukkoon.

Toisinaan oheistuotteita aletaan valmistaa vasta, kun jokin teos havaitaan suosituksi. Näin kävi esimerkiksi viime aikoina pinnalla olleen Da Vinci -koodin kanssa. Yleensä oheistuoteperhe ja elokuva tai TV-sarja, nyttemmin myös videopeli, tehdään kuitenkin samanaikaisesti, jolloin teokset jäävät huonoimmassa tapauksessa pelkäksi krääsän mainoskampanjaksi. Tämä on tavallista lasten lelujen kohdalla, joskin oheiskrääsä myös sumentaa rajaa lasten ja aikuisten lelujen välillä.

Ehkä kiinnostavimpia kaikista ovat kuitenkin sellaiset tuoteperheet, jotka eivät perustu mihinkään teokseen tai edes lelusarjaan. Näihin tuotteisiin perustuvia sarjakuvia ja animaatioita saattaa ilmestyä, mutta pääosassa on kuitenkin helposti tunnistettava, jotain hahmoa esittävä logo ja graafinen ilme väriskaaloineen. Selkeitä esimerkkejä tästä ovat räikeän pinkki ja ylisöpö Hello Kitty ja tuoreempi tapaus, punamustaa, laimeahkoa goottimuotia viljelevä Emily the Strange (joka on muuten lainannut nimensä kirjailija Emily Brontëlta). Eikö faniuteen siis tarvitakaan muuta kuin kohdeyleisöön vetoava näppärä logo ja tyyli? Ainakin onnistunut logo synnyttää jo itsessään tarinan katsojan mieleen ja luo ympärilleen graafisen pienoiskulttuurin, jonka osaksi pääsee ostamalla – kuluttamalla. Ilmiö muistuttaa muoti- ja urheiluvaatemerkkien ympärilleen luomaa brändikulttuuria, mutta nämä "oheistuotebrändit" luottavat kitsch-estetiikkaan ja sarjakuvamaisiin logoihin.

On olemassa (onneksi?) sellaistakin poptaidetta, joka ei alistu kaupallisuuteen mukisematta. Merkittävänä esimerkkinä mainittakoon Bill Wattersonin sarjakuva Lassi ja Leevi, josta tekijä ei ole sallinut painattaa teepaidan puolikastakaan. Wattersonin taiteellinen kunnianhimo sai hänet lopettamaan sarjan tekemisen ollessaan vielä huipulla ja kieltämään sarjaan perustuvien animaatioiden teon. Kotimaisista ilmiöistä tähän asti laajalevikkisin, Muumit, ovat mielestäni ryvettyneet teollisuuden rattaissa melko ikävästi, vaikka Janssonin perilliset ovatkin pyrkineet räikeimmät ylilyönnit estämään. Huomautettakoon kuitenkin, että olen Tove Janssonin Muumien ikuinen fani ja katson karsaasti kaikkea sellaista Muumeihin liittyvää, joka ei lähtenyt hänen kynästään! Onneksi suomalaiset oheistuotevalmistajat, kuten Arabia, ovat pitkälti olleet samoilla linjoilla.

Toiset niitä rakastavat, toiset vihaavat (ja joillain ei ole mielipidettä suuntaan tai toiseen), mutta oheistuotteet ovat paitsi teollinen miljardibisnes, myös pysyvä osa länsimaista kulttuuriamme. Popkulttuuri on luonteeltaan myös huomattavan globaalia, mikä näkyy valitettavana halpatuotantona ja ehkä myös maailman kulttuurisen kirjon yhdenmukaistumisena ja yltiöpäisen kuluttamisen lisääntymisenä. Kuluttajan vastuu ei todennäköisesti muuta innokkaimpien fanien ostopäätöksiä, mutta se on hyvä pitää mielessä, kun tarkastelee loppumatonta fanituotteiden virtaa.

Elokuvan M:I:III vetreät agentit Irvihammas

Heti alkuun sanon, että kolmas Tom Cruisen tähdittämä Mission: Impossible -leffa on keskinkertainen ja tylsä toimintafilkka. Ja ei, en ole niin hupsu, ettenko olisi osannut älytä tätä jotenkin ennakolta. Mutta toisaalta tähän vaikuttaa eräs toinenkin asia, nimittäin — kait se on myönnettävä — olen... sequelphile, eli jatko-osafriikki! Aina kun elokuvaan tulee jatko-osa, on minun pakko käydä se katsomassa, arvosteluista viis!

Siispä lähdin tässä äskettäin veljeni kanssa katsomaan kyseisen elokuvan. Mieltäni kun niin sykähdyttää ajatus siitä, että on jotain niin hienoa ja menestynyttä, että sille kannattaa tehdä jatko-osa, tai peräti useita sellaisia! Ja vieläpä ikäänkuin muottia käyttäen, jolloin on loogisinta nimetä jatkot vain sarjanumeroilla, heh.

Saadakseni tähän pieneen elokuva-arviooni jonkinlaisen erityisen idean, aion eritellä elokuvasta kahta kohtausta, jotka jäivät parhaiten mieleeni. Siis positiivisella tavalla myös! Tuntuu kuin liian moni kriitikko keskittyisi ja tyytyisi ainoastaan haukkumaan elokuvia, mikäli ne ovat olleet yleisesti ottaen huonohkoja. Vaan en minä! Mutta ennenkuin käsittelen valitsemiani kohtauksia seuraavissa kappaleissa, kerron pienen tarinan liittyen siihen, miksi valitsin juuri kyseiset kohtaukset. Tarina kertoo kiistasta minun ja Ikuisen ronkelihirviön välillä. Kerran nimittäin istuuduimme saman IRC-kanavan ääreen pohtimaan, mistä laatuelokuva Fight Club oikein kertoo. Minä näin elokuvan väkivaltakohtaukset henkilöhahmojen itsetietoisena kehittymisenä, eräänlaisena primaalina tapana saada enemmän selkoa itsestään ja kyvyistään fyysisinä olentoina (sekä sitä kautta henkisistä aspekteistaan). Lonkerohirviö kuitenkin hohotti tulkinnalleni, heittäen, että ilmiselvästi väkivalta on vain ilmentymä henkilöhahmojen elämässään kokemalle tyhjiölle, jota he yrittävät paikata äärimmäisin keinoin, kun mikään muu ei enää tunnu herättävän tuntoja. Tästä kohtaamisesta onkin jäänyt lentävä lause: "Sä et tiedä mistään mitään, kun sun mielestä Fait Klubikin kertoo bodaamisesta!"

Näin ollen mieleeni jääneet kohtaukset kuvaavat osoituksia hahmojen fyysisen kunnon ja siihen liittyvien taitojen ylivertaisuudesta. Mielestäni on niin mieltäylentävää ja inspiroivaa nähdä kun joku harjoittaa kuntoaan äärirajoille, määrätietoisesti ja marisematta, usein ilman selviä ulkoisia palkkioitakaan! Elokuvan ensimmäinen tällainen kohtaus on itse asiassa takauma. Siinä luodaan heppoista tunneyhteyttä äskettäin kenttätyöhön valmennettuun naisagenttiin, jota Cruisen hahmo Ethan Hunt oli kouluttanut, mutta joka on nyt joutunut vihollisten kaappaamaksi. (Näin perustellaan Cruisen hahmon halu palata kentälle, vaikka hän on toiminut viimeajat enää kouluttajana.) Koulutusjaksotakauma on toteutettu perinteikkäästi kasarityyliin, eli montaasina siitä kuinka agentit oppivat kokoamaan aseita side silmillä sekä kamppailemaan käsikahakassa voitokkaasti. Vain Eye of the Tigerin tapainen taustabiisi puuttuu! Sitä paikkaa kohtalaisesti kahdessa aiemmassa elokuvassa ensin marinoituneen ja sitten patinoituneen superagentti Huntin neuvo luottaa kaiken sähäkän keskellä vaistoihin, mutta silti toimia kylmähermoisesti.

Toinen kohtaus on elokuvallisesti hieman hämärämpi ja aivan elokuvan loppumetreillä, kun agentti Hunt pinkoo loppukiriä Shanghain kujilla kellon tikittäessä viimeisiään. Koko elokuvan ajan on käytetty yllättävänkin paljon käsivarakameraa, mutta harvassa ovat olleet raiteilta kuvatut kamera-ajot. Sellainenkin kuitenkin saadaan! Nimittäin tässä oudossa kohtauksessa Cruise on kokokuvassa juoksemassa yhtämittaisesti ja hurjaan vauhtiin miltei kymmenen sekuntia! Olettaen että kyseessä ei ole tempputupla, on jännää miettiä, mitä kohtauksella yritetään kertoa. On nimittäin ilmiselvää, että superagentti on huippukunnossa fyysisesti, joten miksi tuhlata kymmenen sekuntia monotoniseen juoksukohtaukseen, jossa ei oikeasti tapahdu yhtään mitään? Onko se osoitus että myös Cruise itse on hyvin treenattu? Tai kenties kohtaus on jätetty sellaiseksi jotta kadun mitta käy hyvin selväksi, tai siis tarkemmin se, ettei kyseessä ole lavaste, vaan aivan oikea kuvauspaikka? Hyvin hämmentävä kymmensekuntinen näin ajateltuna, mutta silti (tai juuri siksi) mielestäni leffan parasta antia!

Yhteenvetona voisin lopuksi sanoa, että vaikka elokuva oli siis keskinkertainen, oli se mielestäni silti parempi kuin täysin bore kakkososa! Kakkosessahan ei muuta tapahtunut kuin räiskittiin ja mäiskittiin tekoviileästi kuuluisan lainaohjaajan (John Woo) nimellä ratsastaen. Ensimmäisen leffan loistoon ei kuitenkaan päästä millään, olihan se mielestäni jännittävää agenttitoimintaa pettureineen ja salaliittoineen, tyylikkäästi toteutettunakin, koska vasta loppupäässä elokuva muuttuu turhaksi rämistelyksi. Kolmosen parhaita hetkiä ovatkin (mainitsemieni pikkukohtausten lisäksi) hauskat viittaukset ensimmäiseen elokuvaan, sekä suuri määrä erilaisia vakoojavehkeitä.

PS: Jos joku sattuu pitämään niin sanottujen juomapelien tapaisista bongauskisoista, niin tässä ehdotus M:I:III:a varten — Kuinka monta kertaa jokin juttu elokuvassa tapahtuu joko auton alla taikka auton ali? (Itse laskin ainakin neljä tällaista kohtaa!)

Pelit, yhteiskunta ja yksilö Simo

Elektroniset pelit ja pelilaitteet ovat kiistämätön osa uudempien sukupolvien kasvua, kehitystä ja elämää. Keskeiset muistot peleistä nivoutuvat tärkeisiin elämänvaiheisiimme ja jopa muokkaavat identiteettiämme ja maailmankuvaamme. Tietokone- ja videopelit ovat jatkuvasti kehittyvää ja muuntuvaa kulttuuria, taidetta ja viihdettä. Niihin liittyy yleensä kulttuurimuotona keveyden ja pinnallisuuden leima, mutta itselle tärkeät pelimuistot eivät välttämättä ole mitään kevyttä tavaraa! Monien pelien ympärille on kehittynyt alakulttuureita ja suosituimmista on tullut osa tiettyjen ikäluokkien sukupolvikokemusta. Pelien valtavirtaistuminen taitaa olla yhä käynnissä. Ehkä tulevaisuudessa BBC World -TV-kanavan Talking Movies -ohjelman rinnalla on ohjelma Massively Multiplaying Games.

Omista muistoistani en osaa koota ehdotonta kolmen kärkeä. Olen päässyt pelaamaan monia hyviä pelejä, kuten esimerkiksi Doom, Commander Keen: Invasion of the Vorticons, Castlevania II ja Tetris loputtomine variaatioineen. Olen kuitenkin poiminut tähän joitakin pelaamishistoriani keskeisiä vaiheita ja tyypillisiä piirteitä.

Vuosi oli noin 1994. Olimme saaneet uuden tietokoneen, 486DX2:n, jonka mukana tuli nippu romppuja, joten koneen yksinopeuksinen CD-ROM-asema tuli todella hyödynnettyä. Osa rompuista oli ylimainostettua, kehnoa "multimediaa" (joka oli päivän kuumin sana), mutta mukana oli kaksi rautaista cyberpunk-aiheista peliä, joita tunnista toiseen tahkosin. Toinen oli loistava, tunnelmallinen seikkailu Beneath a Steel Sky, ja toinen synkkä ja kaunis räiskintä nimeltään Syndicate. Nämä pelit, varsinkin ensin mainittu, lumosivat minut, inspiroivat minua ja antoivat visuaalisen näkemyksen, joka varmasti seuraa minua aina. Pelasin pelejä pääasiassa yksin, joskin sain myöhemmin jakaa Syndicate-kokemuksia hyvän ystäväni kanssa. Oli kuitenkin sääli, että pelikokemus jäi tältä osin varsin vajaaksi.

Eräät merkittävimmistä pelikokemuksistani edustavat varsin toisenlaista maailmaa kuin nykypäivän lähes fotorealistiset efektitulitukset. Ensimmäiset pelit, joihin varsinaisesti itse pääsin käsiksi (saatuani aiemmin vähän kokeilla naapurin poikien tietokoneella pelaamista) olivat simppeleitä, varhaisen PC-koneen mukana tulleita suomenkielisiä pikkupelejä ja hupiohjelmia. Ne olivat tekstipohjaisia, mutta joissain oli ASCII-merkeistä luotua yksinkertaista grafiikkaa.

Lukioaikoina olin vielä MBnet-purkin vakiokäyttäjiä. Tekstipohjaisessa käyttöliittymässä viivapiirtomerkkeineen oli jotain maagista teknotunnelmaa ja se vetoaa minuun yhä. Eräät hauskimmista ja jännittävimmistä pelisessioista vietin kyseisen purkin online-pelien, pääasiassa LORDin parissa. Parasta oli, kun sai hallita valtakuntaa, kyykyttää muita pelaajia ja irvailla heidän ja pelin kustannuksella. En tiedä mikä minuun meni! Merkkigafiikkapelien kuningas on toki ei-moninpelattava Nethack, johon vieläkin aika ajoin narahdan.

Moni muukin on havainnut yksinkertaisen merkkigrafiikan viehätyksen – vielä vuosikausia graafisten käyttöliittymien yleistymisen jälkeen elokuvien ja TV:n tietokoneet pseudokäyttöjärjestelmineen näyttivät mustalla pohjalla vihreitä kirjaimia, jotka ilmestyivät ruudulle yksitellen pienellä viiveellä.

En voi minäkään unohtaa tästä muistelusta vanhaa kunnon NESiä lukuisine loistavine peleineen. Nintendolla pelaaminen kavereiden kanssa oli oikeasti hauskaa. 80-luvun lopun ja 90-luvun alun ykköskonsolilla pelattavuus oli kuningas ja seikkailut jännittäviä, mutta paikoin 8-bittinen teknologia oli venytetty jopa visuaaliseen loistoon. Tällainen peli oli esimerkiksi Kirby's Adventure. Se sijoittui häkellyttävään, trippimäiseen fantasiamaailmaan, Unimaahan. Peli oli helpohko tallennusmahdollisuuksineen ja käytännössä loppumattomine elämineen, mutta sitä pelasi aina vaan eteenpäin nähdäkseen, minkälainen taikamaailma seuraavan oven takaa aukeaa.

Ennen kuin on itse kokenut pelin maailmaan uppoutumisen ja osallistumisen tunteen, on pelaaminen helppo tuomita kypsymättömien roskaviihteeksi (mikä on suurelta osin totta). Totuudesta voi kuitenkin paljastua aivan uusia ulottuvuuksia, jos löytää sen pelin, joka kolahtaa itselle.

Muistot yhdessäpelaamisesta Irvihammas

atomikala heitti kirjoitusaiheiden ideariihessä (kyllä, pidämme jopa jotain sentapaisia) ehdotuksen tyyliin "pelimuistojen top 3". Ihan hyvä aihe! Kysyin tarkennokseksi, kirjoittaisimmeko siis jotain syvällisempääkin, vaiko todella vain jonkinsortin listan? atomikalan mielestä lista riittäisi, ja pelitkin rajattiin tarkoittamaan lähinnä videopelejä, joten fiilistelen nyt sen pohjalta sitten. Pitääkseni kuitenkin kiinni ideastani kirjoittaa jotenkin rikkaammin kuin pelkän listan verran, otan nyt tähän omaksi erikoisaiheekseni 'pelaamisen yhdessä'. Eli miten olen sen kokenut aiemmin ja miten kenties tulevaisuudessa!

Peliharrastukseni alkoi todenteolla vuonna 1990, kun sain joskus kesän loppupuolella ensimmäisen konsolini, kahdeksanbittisen Nintendon. Samaisena syksynä menin myös kouluun ensimmäiselle luokalle, mutta täytyy kyllä sanoa, että NES:n mukana tullut peli, Super Mario Bros. 3, oli jotain niin ällistyttävää, että siinä jäi koulun jännitys toiseksi! Pelissä tuntui olevan tasoja ja maailmoja tutkittavaksi kuin loputtomiin. Muistelen, että NES oli aktiivikäytössä noin kuutisen vuotta, ja sain toki myös muita pelejä sille, mutta SMB3 oli se, jonka äärelle palasin silti aina useimmin. Meillä olikin veljen kanssa ruutuvihko, jonne kirjoitimme ja piirsimme tarkkaan eri maailmojen salaisuudet ja bonukset. Aina silloin tällöin, kun aikaa oli tarpeeksi, pelasimme myös oikein kestävyysputken, läpäisten pelin jokaisen kentän vuoronperään Mariolla ja Luigilla, luonnollisesti. Good times!

NES:n ja MegaDriven jälkeen pääsin sisään tietokoneiden tarjoamien pelien maailmaan, kun joskus 90-luvun puolivälissä sain ensimmäisen PC:ni. Alunperin 386, sittemmin 486 DX pyöritti vallan fantastisia pelejä! Koska meillä oli kaveripiirin ainoa tietokone, kokoonnuimme koulun jälkeen suurella porukalla pelaamaan tuolloin juuri ilmestynyttä Worms (Plus) -peliä. Sitä saattoi pelata neljä pelaajaa, vuorotellen tietokoneen ääressä istuen. Saatoimme pelata tuntikausia! Muistan kuinka vanhempani tulivat joskus katsomaan, että mitä lastenhuoneessa oikein tapahtui, kun huuto oli valtava — ja myös väkivaltainen: "Argh! Miksi teit noin? Nyt mä tapan sut! Voi ei, kuolin! Mää kuaalin!" Varsinkaan äiti ei tuontyylisestä kielenkäytöstä pitänyt, joten myöhemmin puhuimme ampumisesta ja delaamisesta, vähän neutraalimmin ehkä siis.

90-luvun lähestyessä loppuaan olivat kaveritkin jo saaneet tietokoneet. Internetiä ei tosin ollut kuin muutamalla, eivätkä pelit muutenkaan välttämättä tukeneet kuin LAN-verkkoja, joten yhteisöllinen pelaaminen tarkoitti tietokoneiden kuskaamista jonkun luokse viikonlopuksi, mikä oli tosin kauhean vaivalloista. Helpompi vaihtoehto olikin käydä Tampereen keskustassa sijainneessa Virtual Center -nimisessä peliluolassa. Siellä oli kymmenkunta konetta verkotettuna ja varattavissa pelisessioihin. Muistelen, että tunti peliaikaa maksoi ehkä noin 30 markkaa, kaksi tuntia sai kait 50 markalla, jne. Sen verran saattoi maksaa ihan viikkorahoistakin siis. Meitä oli edelleen noin neljän pojan sakki, sillä useimmissa peleissä ei mukaan enempää mahtunutkaan. Tällaisia pelejä olivat mm. alkuperäinen Command & Conquer, sen jatko-osa Red Alert sekä kaahailupeli Screamer 2. Vaikka yhdessäpelaamisen tuntu hieman vähenikin, kun jokainen tuijotti omaa ruutuansa, oli action paljon hektisempää ja verisempää! Peliluolassa oli aina myös oma tunnelmansa, vaikkei olisi pelannutkaan mitään, seurannut vain toisten kamppailuja. Kaipaan sitä edelleen toisinaan.

Mutta siinä siis eräänlainen top 3 -listani! En tiedä vielä, mitä muut aikovat kirjoittaa, joten saattaa olla, että palaan tähän aiheeseen uudestaankin, koska tuntuu että minulla olisi oikeastaan paljonkin sanottavaa. Sen verran kuitenkin vielä tähän kirjoitan, etten oikein tiedä, onko Internet (potentiaalistaan huolimatta) lisännyt vai vähentänyt osaltani tuota yhdessäpelaamista, taikka halua siihen. Nimittäin vaikka sitten myöhemmin — kun kaikilla alkoi olla ISDN-tasoinen nettilinja — pelasimmekin Quakea aikalailla, ei se tuntunut niin kovin ihmeelliseltä. Ja lopulta, kun Counter-Strike ilmestyi, en tajunnut yhdessä (vastakkain, taikka tiimissä) pelaamisen viehätystä enää ollenkaan...

Nykyään, jos jostain verkkopelistä innostuisin, voisi se olla jonkinsortin MMORPG. Olen alustavasti tutkaillut peliä nimeltä Face of Mankind. Harmi vain en tiedä, miten voisin tuollaisesta nettiroolipelistä maksaa? Muutenkin jotenkin haikailen takaisin aikaan 10-15 vuotta sitten, kun kaikki oli pelien saralla yksinkertaisempaa ja minäkin jotenkin paljon innostuneempi niistä!

Hei, oottekste se... se... Irvihammas

Jee, pitkään haaveiltu ja jankattu yhteisblogi on viimein saatu pystyyn! Saas nähdä millaiseksi tämä muodostuu, kun minkäänsortin kahlitsevia suuntaviivoja ei ole turhaan vedetty. Omalta osaltani tiputtelen tänne ehkä anekdootteja tai muunlaisia lyhäreitä, kirjoittaen "kunnon" nettipäiväkirjaa sitten muualle. (Stay tuned for that too, kids!)

Avaan pelin tällä puolella tällaisella pienellä tarinalla menneeltä päivältä, kokeillen samalla miten näihin juttuihin lisätään kuvia. Toivottavasti kaksi hahmoa näkyykin tässä alla, sillä puhun heistä:


Nimittäin luettuani kirjastossa uusimmat numerot suosikkilehdistäni (tällä kertaa Sarjainfo ja New Scientist) laskeuduin alas Metson portaita, katsellen paria tyyppiä, jotka istuvat alimmaisilla portailla. Tunnistan tytön: hänhän oli se eleetön kosketinsoittaja parin illan takaa, kun olin Yo-talolla näkemässä aktin nimeltä I Was a Teenage Satan Worshipper! Kävelen kaksikon viereen, heittäen: 'Hei, bändi!' Poikaa hymyilyttää: "Ollaanko me niin bändinjäsenten näköisiä, että arvaat, vai tunnistatko jopa?" Vastaan rennosti, että tottakai tunnistan, nykäisten kameran taskustani. Voinko ottaa kuvan, kysyn? Poika vastaa että tottakai, tyttö pysyy hiljaa. Otankin pari kuvaa, jatkaen juttuani samalla, että minkä takia bändin lyriikoissa ei ole enempää syvyyttä, mikä olisi mieleeni. Poika katsoo kummallisena: "Oletko varmasti kuunnellut tarkkaan?" Väitän, edelleen mahdollisimman reteänä, että kyllä, mutta jos sattuisin olemaan väärässä, niin saattoiko sanoituksia lukea erikseen jostain? "No vaikka levynkannesta!", poika hihkuu.

Sitten keskustelu alkaa tökkiä. Nimittäin kun mainitsen keikan Yo-talolla, pojan ilme muuttuu. Seuraa vaivaannuttava hiljaisuus. "Siis... luuletko sä nyt, että mä soitan Teenage Satan Worshipperissä?" Katson poikaa miettien, että kuka hän sitten mahtoi olla? (Ehkä kaikki hoikat rokkipojat näyttävät minulle samoilta.) "Niin tota, mehän ollaan Ultranoir", poika lisää, hieman ilkkuen. (Jos kasvoni eivät olisi aina punaiset, voisi niistä tässä kohtaa huomata, kuinka nolostun ja kunnolla.) Bändin kolmaskin jäsen ilmantuu paikalle, ja poika jatkaa hänelle: "Toi luulee että mä olen Satanworshipperistä!" Mietin kuinka pelastaisin tilanteen. 'No millainen bändi te sitten olette... Ultranuaar, niinkö? Olen mä nimen kuullut, joskus.' Poika alkaakin mainostaa kuinka HEILLÄ kyllä olisi diipimmät lyriikat kuin joillakuilla muilla, ovathan ne käyneet ihan ulkomaillakin keikkailemassa! Hymyilen, yrittäen päästä tilanteesta pois: 'Joomuttahei, oli tosi hauskaa jutella!' Poika vastaa samaan tapaan: "Jep, ei tässä mitään!"

Huh huh mikä kohtaaminen! Niin varmana menin juttelemaan, väittäen tunnistavani ihmiset — ja ollen sitten väärässä, ainakin osittain. Toisaalta, mikäli kävisi niin, että sattuisin tykästymään bändin musiikkiin, olisi tämä mitä mainioin kaskuntapainen kerrottavaksi, jos joku kysyy, että miten löysin kyseisen poppoon!

Laittaisin muuten tähän lopuksi vielä linkin heidän sivuilleen, mutta Google löytää vain epämääräisiä raakileita. Ilmeisesti bändi on kokenut juuri tänään(!) jonkinlaisen vaihdoksen miehityksessä, heh, joten jutut ovat varmaan hetken aikaa levällään. Sen verran infoa tosin löysin, että he esiintyisivät seuraavan kerran Vastavirta-klubilla, 29. päivä kesäkuuta, eli Lumous-festivaalien aikaan. Taidanpa siis pistää päivämäärän muistiin, hankkia mustan t-paidan ja tunkea goottien joukkoon tuolloin! Jos vaikka diggaisinkin.

Uutisia: Aivosoluasunto asutettu ja solutettu Simo

Näin alkoi Aivosoluasunnon mahtava saaga. Tässä blogissa käsitellään vaihtelevia aiheita populaarikulttuurin käymättömiltä korpimailta ja päräyttävistä getoista. Näkökulmia kulloiseenkin aiheeseen on useampia, joten tylsää (meillä) ei pitäisi oleman! Nautinnollisia lukuhetkiä!