Oheistuotteet: krääsää ja kulttuuria Simo

Eräs popkulttuurin rikkaimmista ja toisinaan puistattavimmista piirteistä on siihen elimellisesti liittyvä niinsanottu oheiskrääsä, joka liitetään yleensä lähinnä kaupallisuuden käsitteeseen. Ihmiset hakevat popkulttuurista samastumisen kohteita, eräänlaisia määritteleviä kiinnekohtia elämäänsä, ja tähän rakoonhan osaava markkinointi-ihminen työntää likaisen kätensä ja solmii epäpyhän liiton kiihkeän fanin ja muovia – sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti – tuottavan teollisuuden välillä. Näin ainakin ajattelevat jotkut sellaiset, jotka eivät ole kokeilleet, miten hauskoja oheistuotteet voivatkaan olla.

Oheistuotteita on montaa lajia. Kattavan valikoiman näkee ainakin Kukunorissa, joka toimii sekä Helsingin Tennispalatsissa että internetissä. On laadukkaita käyttöesineitä, halvalla tuotettuja mutta kalliita tavaroita, joilla ei varsinaisesti tee mitään, sekä kaikenlaisia visuaalisia merkkejä, joilla voi osoittaa olevansa jonkin teossarjan fani ja kuuluvansa teoksen maailmaan vihkiytyneiden joukkoon.

Toisinaan oheistuotteita aletaan valmistaa vasta, kun jokin teos havaitaan suosituksi. Näin kävi esimerkiksi viime aikoina pinnalla olleen Da Vinci -koodin kanssa. Yleensä oheistuoteperhe ja elokuva tai TV-sarja, nyttemmin myös videopeli, tehdään kuitenkin samanaikaisesti, jolloin teokset jäävät huonoimmassa tapauksessa pelkäksi krääsän mainoskampanjaksi. Tämä on tavallista lasten lelujen kohdalla, joskin oheiskrääsä myös sumentaa rajaa lasten ja aikuisten lelujen välillä.

Ehkä kiinnostavimpia kaikista ovat kuitenkin sellaiset tuoteperheet, jotka eivät perustu mihinkään teokseen tai edes lelusarjaan. Näihin tuotteisiin perustuvia sarjakuvia ja animaatioita saattaa ilmestyä, mutta pääosassa on kuitenkin helposti tunnistettava, jotain hahmoa esittävä logo ja graafinen ilme väriskaaloineen. Selkeitä esimerkkejä tästä ovat räikeän pinkki ja ylisöpö Hello Kitty ja tuoreempi tapaus, punamustaa, laimeahkoa goottimuotia viljelevä Emily the Strange (joka on muuten lainannut nimensä kirjailija Emily Brontëlta). Eikö faniuteen siis tarvitakaan muuta kuin kohdeyleisöön vetoava näppärä logo ja tyyli? Ainakin onnistunut logo synnyttää jo itsessään tarinan katsojan mieleen ja luo ympärilleen graafisen pienoiskulttuurin, jonka osaksi pääsee ostamalla – kuluttamalla. Ilmiö muistuttaa muoti- ja urheiluvaatemerkkien ympärilleen luomaa brändikulttuuria, mutta nämä "oheistuotebrändit" luottavat kitsch-estetiikkaan ja sarjakuvamaisiin logoihin.

On olemassa (onneksi?) sellaistakin poptaidetta, joka ei alistu kaupallisuuteen mukisematta. Merkittävänä esimerkkinä mainittakoon Bill Wattersonin sarjakuva Lassi ja Leevi, josta tekijä ei ole sallinut painattaa teepaidan puolikastakaan. Wattersonin taiteellinen kunnianhimo sai hänet lopettamaan sarjan tekemisen ollessaan vielä huipulla ja kieltämään sarjaan perustuvien animaatioiden teon. Kotimaisista ilmiöistä tähän asti laajalevikkisin, Muumit, ovat mielestäni ryvettyneet teollisuuden rattaissa melko ikävästi, vaikka Janssonin perilliset ovatkin pyrkineet räikeimmät ylilyönnit estämään. Huomautettakoon kuitenkin, että olen Tove Janssonin Muumien ikuinen fani ja katson karsaasti kaikkea sellaista Muumeihin liittyvää, joka ei lähtenyt hänen kynästään! Onneksi suomalaiset oheistuotevalmistajat, kuten Arabia, ovat pitkälti olleet samoilla linjoilla.

Toiset niitä rakastavat, toiset vihaavat (ja joillain ei ole mielipidettä suuntaan tai toiseen), mutta oheistuotteet ovat paitsi teollinen miljardibisnes, myös pysyvä osa länsimaista kulttuuriamme. Popkulttuuri on luonteeltaan myös huomattavan globaalia, mikä näkyy valitettavana halpatuotantona ja ehkä myös maailman kulttuurisen kirjon yhdenmukaistumisena ja yltiöpäisen kuluttamisen lisääntymisenä. Kuluttajan vastuu ei todennäköisesti muuta innokkaimpien fanien ostopäätöksiä, mutta se on hyvä pitää mielessä, kun tarkastelee loppumatonta fanituotteiden virtaa.

Elokuvan M:I:III vetreät agentit Irvihammas

Heti alkuun sanon, että kolmas Tom Cruisen tähdittämä Mission: Impossible -leffa on keskinkertainen ja tylsä toimintafilkka. Ja ei, en ole niin hupsu, ettenko olisi osannut älytä tätä jotenkin ennakolta. Mutta toisaalta tähän vaikuttaa eräs toinenkin asia, nimittäin — kait se on myönnettävä — olen... sequelphile, eli jatko-osafriikki! Aina kun elokuvaan tulee jatko-osa, on minun pakko käydä se katsomassa, arvosteluista viis!

Siispä lähdin tässä äskettäin veljeni kanssa katsomaan kyseisen elokuvan. Mieltäni kun niin sykähdyttää ajatus siitä, että on jotain niin hienoa ja menestynyttä, että sille kannattaa tehdä jatko-osa, tai peräti useita sellaisia! Ja vieläpä ikäänkuin muottia käyttäen, jolloin on loogisinta nimetä jatkot vain sarjanumeroilla, heh.

Saadakseni tähän pieneen elokuva-arviooni jonkinlaisen erityisen idean, aion eritellä elokuvasta kahta kohtausta, jotka jäivät parhaiten mieleeni. Siis positiivisella tavalla myös! Tuntuu kuin liian moni kriitikko keskittyisi ja tyytyisi ainoastaan haukkumaan elokuvia, mikäli ne ovat olleet yleisesti ottaen huonohkoja. Vaan en minä! Mutta ennenkuin käsittelen valitsemiani kohtauksia seuraavissa kappaleissa, kerron pienen tarinan liittyen siihen, miksi valitsin juuri kyseiset kohtaukset. Tarina kertoo kiistasta minun ja Ikuisen ronkelihirviön välillä. Kerran nimittäin istuuduimme saman IRC-kanavan ääreen pohtimaan, mistä laatuelokuva Fight Club oikein kertoo. Minä näin elokuvan väkivaltakohtaukset henkilöhahmojen itsetietoisena kehittymisenä, eräänlaisena primaalina tapana saada enemmän selkoa itsestään ja kyvyistään fyysisinä olentoina (sekä sitä kautta henkisistä aspekteistaan). Lonkerohirviö kuitenkin hohotti tulkinnalleni, heittäen, että ilmiselvästi väkivalta on vain ilmentymä henkilöhahmojen elämässään kokemalle tyhjiölle, jota he yrittävät paikata äärimmäisin keinoin, kun mikään muu ei enää tunnu herättävän tuntoja. Tästä kohtaamisesta onkin jäänyt lentävä lause: "Sä et tiedä mistään mitään, kun sun mielestä Fait Klubikin kertoo bodaamisesta!"

Näin ollen mieleeni jääneet kohtaukset kuvaavat osoituksia hahmojen fyysisen kunnon ja siihen liittyvien taitojen ylivertaisuudesta. Mielestäni on niin mieltäylentävää ja inspiroivaa nähdä kun joku harjoittaa kuntoaan äärirajoille, määrätietoisesti ja marisematta, usein ilman selviä ulkoisia palkkioitakaan! Elokuvan ensimmäinen tällainen kohtaus on itse asiassa takauma. Siinä luodaan heppoista tunneyhteyttä äskettäin kenttätyöhön valmennettuun naisagenttiin, jota Cruisen hahmo Ethan Hunt oli kouluttanut, mutta joka on nyt joutunut vihollisten kaappaamaksi. (Näin perustellaan Cruisen hahmon halu palata kentälle, vaikka hän on toiminut viimeajat enää kouluttajana.) Koulutusjaksotakauma on toteutettu perinteikkäästi kasarityyliin, eli montaasina siitä kuinka agentit oppivat kokoamaan aseita side silmillä sekä kamppailemaan käsikahakassa voitokkaasti. Vain Eye of the Tigerin tapainen taustabiisi puuttuu! Sitä paikkaa kohtalaisesti kahdessa aiemmassa elokuvassa ensin marinoituneen ja sitten patinoituneen superagentti Huntin neuvo luottaa kaiken sähäkän keskellä vaistoihin, mutta silti toimia kylmähermoisesti.

Toinen kohtaus on elokuvallisesti hieman hämärämpi ja aivan elokuvan loppumetreillä, kun agentti Hunt pinkoo loppukiriä Shanghain kujilla kellon tikittäessä viimeisiään. Koko elokuvan ajan on käytetty yllättävänkin paljon käsivarakameraa, mutta harvassa ovat olleet raiteilta kuvatut kamera-ajot. Sellainenkin kuitenkin saadaan! Nimittäin tässä oudossa kohtauksessa Cruise on kokokuvassa juoksemassa yhtämittaisesti ja hurjaan vauhtiin miltei kymmenen sekuntia! Olettaen että kyseessä ei ole tempputupla, on jännää miettiä, mitä kohtauksella yritetään kertoa. On nimittäin ilmiselvää, että superagentti on huippukunnossa fyysisesti, joten miksi tuhlata kymmenen sekuntia monotoniseen juoksukohtaukseen, jossa ei oikeasti tapahdu yhtään mitään? Onko se osoitus että myös Cruise itse on hyvin treenattu? Tai kenties kohtaus on jätetty sellaiseksi jotta kadun mitta käy hyvin selväksi, tai siis tarkemmin se, ettei kyseessä ole lavaste, vaan aivan oikea kuvauspaikka? Hyvin hämmentävä kymmensekuntinen näin ajateltuna, mutta silti (tai juuri siksi) mielestäni leffan parasta antia!

Yhteenvetona voisin lopuksi sanoa, että vaikka elokuva oli siis keskinkertainen, oli se mielestäni silti parempi kuin täysin bore kakkososa! Kakkosessahan ei muuta tapahtunut kuin räiskittiin ja mäiskittiin tekoviileästi kuuluisan lainaohjaajan (John Woo) nimellä ratsastaen. Ensimmäisen leffan loistoon ei kuitenkaan päästä millään, olihan se mielestäni jännittävää agenttitoimintaa pettureineen ja salaliittoineen, tyylikkäästi toteutettunakin, koska vasta loppupäässä elokuva muuttuu turhaksi rämistelyksi. Kolmosen parhaita hetkiä ovatkin (mainitsemieni pikkukohtausten lisäksi) hauskat viittaukset ensimmäiseen elokuvaan, sekä suuri määrä erilaisia vakoojavehkeitä.

PS: Jos joku sattuu pitämään niin sanottujen juomapelien tapaisista bongauskisoista, niin tässä ehdotus M:I:III:a varten — Kuinka monta kertaa jokin juttu elokuvassa tapahtuu joko auton alla taikka auton ali? (Itse laskin ainakin neljä tällaista kohtaa!)

Pelit, yhteiskunta ja yksilö Simo

Elektroniset pelit ja pelilaitteet ovat kiistämätön osa uudempien sukupolvien kasvua, kehitystä ja elämää. Keskeiset muistot peleistä nivoutuvat tärkeisiin elämänvaiheisiimme ja jopa muokkaavat identiteettiämme ja maailmankuvaamme. Tietokone- ja videopelit ovat jatkuvasti kehittyvää ja muuntuvaa kulttuuria, taidetta ja viihdettä. Niihin liittyy yleensä kulttuurimuotona keveyden ja pinnallisuuden leima, mutta itselle tärkeät pelimuistot eivät välttämättä ole mitään kevyttä tavaraa! Monien pelien ympärille on kehittynyt alakulttuureita ja suosituimmista on tullut osa tiettyjen ikäluokkien sukupolvikokemusta. Pelien valtavirtaistuminen taitaa olla yhä käynnissä. Ehkä tulevaisuudessa BBC World -TV-kanavan Talking Movies -ohjelman rinnalla on ohjelma Massively Multiplaying Games.

Omista muistoistani en osaa koota ehdotonta kolmen kärkeä. Olen päässyt pelaamaan monia hyviä pelejä, kuten esimerkiksi Doom, Commander Keen: Invasion of the Vorticons, Castlevania II ja Tetris loputtomine variaatioineen. Olen kuitenkin poiminut tähän joitakin pelaamishistoriani keskeisiä vaiheita ja tyypillisiä piirteitä.

Vuosi oli noin 1994. Olimme saaneet uuden tietokoneen, 486DX2:n, jonka mukana tuli nippu romppuja, joten koneen yksinopeuksinen CD-ROM-asema tuli todella hyödynnettyä. Osa rompuista oli ylimainostettua, kehnoa "multimediaa" (joka oli päivän kuumin sana), mutta mukana oli kaksi rautaista cyberpunk-aiheista peliä, joita tunnista toiseen tahkosin. Toinen oli loistava, tunnelmallinen seikkailu Beneath a Steel Sky, ja toinen synkkä ja kaunis räiskintä nimeltään Syndicate. Nämä pelit, varsinkin ensin mainittu, lumosivat minut, inspiroivat minua ja antoivat visuaalisen näkemyksen, joka varmasti seuraa minua aina. Pelasin pelejä pääasiassa yksin, joskin sain myöhemmin jakaa Syndicate-kokemuksia hyvän ystäväni kanssa. Oli kuitenkin sääli, että pelikokemus jäi tältä osin varsin vajaaksi.

Eräät merkittävimmistä pelikokemuksistani edustavat varsin toisenlaista maailmaa kuin nykypäivän lähes fotorealistiset efektitulitukset. Ensimmäiset pelit, joihin varsinaisesti itse pääsin käsiksi (saatuani aiemmin vähän kokeilla naapurin poikien tietokoneella pelaamista) olivat simppeleitä, varhaisen PC-koneen mukana tulleita suomenkielisiä pikkupelejä ja hupiohjelmia. Ne olivat tekstipohjaisia, mutta joissain oli ASCII-merkeistä luotua yksinkertaista grafiikkaa.

Lukioaikoina olin vielä MBnet-purkin vakiokäyttäjiä. Tekstipohjaisessa käyttöliittymässä viivapiirtomerkkeineen oli jotain maagista teknotunnelmaa ja se vetoaa minuun yhä. Eräät hauskimmista ja jännittävimmistä pelisessioista vietin kyseisen purkin online-pelien, pääasiassa LORDin parissa. Parasta oli, kun sai hallita valtakuntaa, kyykyttää muita pelaajia ja irvailla heidän ja pelin kustannuksella. En tiedä mikä minuun meni! Merkkigafiikkapelien kuningas on toki ei-moninpelattava Nethack, johon vieläkin aika ajoin narahdan.

Moni muukin on havainnut yksinkertaisen merkkigrafiikan viehätyksen – vielä vuosikausia graafisten käyttöliittymien yleistymisen jälkeen elokuvien ja TV:n tietokoneet pseudokäyttöjärjestelmineen näyttivät mustalla pohjalla vihreitä kirjaimia, jotka ilmestyivät ruudulle yksitellen pienellä viiveellä.

En voi minäkään unohtaa tästä muistelusta vanhaa kunnon NESiä lukuisine loistavine peleineen. Nintendolla pelaaminen kavereiden kanssa oli oikeasti hauskaa. 80-luvun lopun ja 90-luvun alun ykköskonsolilla pelattavuus oli kuningas ja seikkailut jännittäviä, mutta paikoin 8-bittinen teknologia oli venytetty jopa visuaaliseen loistoon. Tällainen peli oli esimerkiksi Kirby's Adventure. Se sijoittui häkellyttävään, trippimäiseen fantasiamaailmaan, Unimaahan. Peli oli helpohko tallennusmahdollisuuksineen ja käytännössä loppumattomine elämineen, mutta sitä pelasi aina vaan eteenpäin nähdäkseen, minkälainen taikamaailma seuraavan oven takaa aukeaa.

Ennen kuin on itse kokenut pelin maailmaan uppoutumisen ja osallistumisen tunteen, on pelaaminen helppo tuomita kypsymättömien roskaviihteeksi (mikä on suurelta osin totta). Totuudesta voi kuitenkin paljastua aivan uusia ulottuvuuksia, jos löytää sen pelin, joka kolahtaa itselle.

Muistot yhdessäpelaamisesta Irvihammas

atomikala heitti kirjoitusaiheiden ideariihessä (kyllä, pidämme jopa jotain sentapaisia) ehdotuksen tyyliin "pelimuistojen top 3". Ihan hyvä aihe! Kysyin tarkennokseksi, kirjoittaisimmeko siis jotain syvällisempääkin, vaiko todella vain jonkinsortin listan? atomikalan mielestä lista riittäisi, ja pelitkin rajattiin tarkoittamaan lähinnä videopelejä, joten fiilistelen nyt sen pohjalta sitten. Pitääkseni kuitenkin kiinni ideastani kirjoittaa jotenkin rikkaammin kuin pelkän listan verran, otan nyt tähän omaksi erikoisaiheekseni 'pelaamisen yhdessä'. Eli miten olen sen kokenut aiemmin ja miten kenties tulevaisuudessa!

Peliharrastukseni alkoi todenteolla vuonna 1990, kun sain joskus kesän loppupuolella ensimmäisen konsolini, kahdeksanbittisen Nintendon. Samaisena syksynä menin myös kouluun ensimmäiselle luokalle, mutta täytyy kyllä sanoa, että NES:n mukana tullut peli, Super Mario Bros. 3, oli jotain niin ällistyttävää, että siinä jäi koulun jännitys toiseksi! Pelissä tuntui olevan tasoja ja maailmoja tutkittavaksi kuin loputtomiin. Muistelen, että NES oli aktiivikäytössä noin kuutisen vuotta, ja sain toki myös muita pelejä sille, mutta SMB3 oli se, jonka äärelle palasin silti aina useimmin. Meillä olikin veljen kanssa ruutuvihko, jonne kirjoitimme ja piirsimme tarkkaan eri maailmojen salaisuudet ja bonukset. Aina silloin tällöin, kun aikaa oli tarpeeksi, pelasimme myös oikein kestävyysputken, läpäisten pelin jokaisen kentän vuoronperään Mariolla ja Luigilla, luonnollisesti. Good times!

NES:n ja MegaDriven jälkeen pääsin sisään tietokoneiden tarjoamien pelien maailmaan, kun joskus 90-luvun puolivälissä sain ensimmäisen PC:ni. Alunperin 386, sittemmin 486 DX pyöritti vallan fantastisia pelejä! Koska meillä oli kaveripiirin ainoa tietokone, kokoonnuimme koulun jälkeen suurella porukalla pelaamaan tuolloin juuri ilmestynyttä Worms (Plus) -peliä. Sitä saattoi pelata neljä pelaajaa, vuorotellen tietokoneen ääressä istuen. Saatoimme pelata tuntikausia! Muistan kuinka vanhempani tulivat joskus katsomaan, että mitä lastenhuoneessa oikein tapahtui, kun huuto oli valtava — ja myös väkivaltainen: "Argh! Miksi teit noin? Nyt mä tapan sut! Voi ei, kuolin! Mää kuaalin!" Varsinkaan äiti ei tuontyylisestä kielenkäytöstä pitänyt, joten myöhemmin puhuimme ampumisesta ja delaamisesta, vähän neutraalimmin ehkä siis.

90-luvun lähestyessä loppuaan olivat kaveritkin jo saaneet tietokoneet. Internetiä ei tosin ollut kuin muutamalla, eivätkä pelit muutenkaan välttämättä tukeneet kuin LAN-verkkoja, joten yhteisöllinen pelaaminen tarkoitti tietokoneiden kuskaamista jonkun luokse viikonlopuksi, mikä oli tosin kauhean vaivalloista. Helpompi vaihtoehto olikin käydä Tampereen keskustassa sijainneessa Virtual Center -nimisessä peliluolassa. Siellä oli kymmenkunta konetta verkotettuna ja varattavissa pelisessioihin. Muistelen, että tunti peliaikaa maksoi ehkä noin 30 markkaa, kaksi tuntia sai kait 50 markalla, jne. Sen verran saattoi maksaa ihan viikkorahoistakin siis. Meitä oli edelleen noin neljän pojan sakki, sillä useimmissa peleissä ei mukaan enempää mahtunutkaan. Tällaisia pelejä olivat mm. alkuperäinen Command & Conquer, sen jatko-osa Red Alert sekä kaahailupeli Screamer 2. Vaikka yhdessäpelaamisen tuntu hieman vähenikin, kun jokainen tuijotti omaa ruutuansa, oli action paljon hektisempää ja verisempää! Peliluolassa oli aina myös oma tunnelmansa, vaikkei olisi pelannutkaan mitään, seurannut vain toisten kamppailuja. Kaipaan sitä edelleen toisinaan.

Mutta siinä siis eräänlainen top 3 -listani! En tiedä vielä, mitä muut aikovat kirjoittaa, joten saattaa olla, että palaan tähän aiheeseen uudestaankin, koska tuntuu että minulla olisi oikeastaan paljonkin sanottavaa. Sen verran kuitenkin vielä tähän kirjoitan, etten oikein tiedä, onko Internet (potentiaalistaan huolimatta) lisännyt vai vähentänyt osaltani tuota yhdessäpelaamista, taikka halua siihen. Nimittäin vaikka sitten myöhemmin — kun kaikilla alkoi olla ISDN-tasoinen nettilinja — pelasimmekin Quakea aikalailla, ei se tuntunut niin kovin ihmeelliseltä. Ja lopulta, kun Counter-Strike ilmestyi, en tajunnut yhdessä (vastakkain, taikka tiimissä) pelaamisen viehätystä enää ollenkaan...

Nykyään, jos jostain verkkopelistä innostuisin, voisi se olla jonkinsortin MMORPG. Olen alustavasti tutkaillut peliä nimeltä Face of Mankind. Harmi vain en tiedä, miten voisin tuollaisesta nettiroolipelistä maksaa? Muutenkin jotenkin haikailen takaisin aikaan 10-15 vuotta sitten, kun kaikki oli pelien saralla yksinkertaisempaa ja minäkin jotenkin paljon innostuneempi niistä!

Hei, oottekste se... se... Irvihammas

Jee, pitkään haaveiltu ja jankattu yhteisblogi on viimein saatu pystyyn! Saas nähdä millaiseksi tämä muodostuu, kun minkäänsortin kahlitsevia suuntaviivoja ei ole turhaan vedetty. Omalta osaltani tiputtelen tänne ehkä anekdootteja tai muunlaisia lyhäreitä, kirjoittaen "kunnon" nettipäiväkirjaa sitten muualle. (Stay tuned for that too, kids!)

Avaan pelin tällä puolella tällaisella pienellä tarinalla menneeltä päivältä, kokeillen samalla miten näihin juttuihin lisätään kuvia. Toivottavasti kaksi hahmoa näkyykin tässä alla, sillä puhun heistä:


Nimittäin luettuani kirjastossa uusimmat numerot suosikkilehdistäni (tällä kertaa Sarjainfo ja New Scientist) laskeuduin alas Metson portaita, katsellen paria tyyppiä, jotka istuvat alimmaisilla portailla. Tunnistan tytön: hänhän oli se eleetön kosketinsoittaja parin illan takaa, kun olin Yo-talolla näkemässä aktin nimeltä I Was a Teenage Satan Worshipper! Kävelen kaksikon viereen, heittäen: 'Hei, bändi!' Poikaa hymyilyttää: "Ollaanko me niin bändinjäsenten näköisiä, että arvaat, vai tunnistatko jopa?" Vastaan rennosti, että tottakai tunnistan, nykäisten kameran taskustani. Voinko ottaa kuvan, kysyn? Poika vastaa että tottakai, tyttö pysyy hiljaa. Otankin pari kuvaa, jatkaen juttuani samalla, että minkä takia bändin lyriikoissa ei ole enempää syvyyttä, mikä olisi mieleeni. Poika katsoo kummallisena: "Oletko varmasti kuunnellut tarkkaan?" Väitän, edelleen mahdollisimman reteänä, että kyllä, mutta jos sattuisin olemaan väärässä, niin saattoiko sanoituksia lukea erikseen jostain? "No vaikka levynkannesta!", poika hihkuu.

Sitten keskustelu alkaa tökkiä. Nimittäin kun mainitsen keikan Yo-talolla, pojan ilme muuttuu. Seuraa vaivaannuttava hiljaisuus. "Siis... luuletko sä nyt, että mä soitan Teenage Satan Worshipperissä?" Katson poikaa miettien, että kuka hän sitten mahtoi olla? (Ehkä kaikki hoikat rokkipojat näyttävät minulle samoilta.) "Niin tota, mehän ollaan Ultranoir", poika lisää, hieman ilkkuen. (Jos kasvoni eivät olisi aina punaiset, voisi niistä tässä kohtaa huomata, kuinka nolostun ja kunnolla.) Bändin kolmaskin jäsen ilmantuu paikalle, ja poika jatkaa hänelle: "Toi luulee että mä olen Satanworshipperistä!" Mietin kuinka pelastaisin tilanteen. 'No millainen bändi te sitten olette... Ultranuaar, niinkö? Olen mä nimen kuullut, joskus.' Poika alkaakin mainostaa kuinka HEILLÄ kyllä olisi diipimmät lyriikat kuin joillakuilla muilla, ovathan ne käyneet ihan ulkomaillakin keikkailemassa! Hymyilen, yrittäen päästä tilanteesta pois: 'Joomuttahei, oli tosi hauskaa jutella!' Poika vastaa samaan tapaan: "Jep, ei tässä mitään!"

Huh huh mikä kohtaaminen! Niin varmana menin juttelemaan, väittäen tunnistavani ihmiset — ja ollen sitten väärässä, ainakin osittain. Toisaalta, mikäli kävisi niin, että sattuisin tykästymään bändin musiikkiin, olisi tämä mitä mainioin kaskuntapainen kerrottavaksi, jos joku kysyy, että miten löysin kyseisen poppoon!

Laittaisin muuten tähän lopuksi vielä linkin heidän sivuilleen, mutta Google löytää vain epämääräisiä raakileita. Ilmeisesti bändi on kokenut juuri tänään(!) jonkinlaisen vaihdoksen miehityksessä, heh, joten jutut ovat varmaan hetken aikaa levällään. Sen verran infoa tosin löysin, että he esiintyisivät seuraavan kerran Vastavirta-klubilla, 29. päivä kesäkuuta, eli Lumous-festivaalien aikaan. Taidanpa siis pistää päivämäärän muistiin, hankkia mustan t-paidan ja tunkea goottien joukkoon tuolloin! Jos vaikka diggaisinkin.

Uutisia: Aivosoluasunto asutettu ja solutettu Simo

Näin alkoi Aivosoluasunnon mahtava saaga. Tässä blogissa käsitellään vaihtelevia aiheita populaarikulttuurin käymättömiltä korpimailta ja päräyttävistä getoista. Näkökulmia kulloiseenkin aiheeseen on useampia, joten tylsää (meillä) ei pitäisi oleman! Nautinnollisia lukuhetkiä!