Oheistuotteet: krääsää ja kulttuuria Simo

Eräs popkulttuurin rikkaimmista ja toisinaan puistattavimmista piirteistä on siihen elimellisesti liittyvä niinsanottu oheiskrääsä, joka liitetään yleensä lähinnä kaupallisuuden käsitteeseen. Ihmiset hakevat popkulttuurista samastumisen kohteita, eräänlaisia määritteleviä kiinnekohtia elämäänsä, ja tähän rakoonhan osaava markkinointi-ihminen työntää likaisen kätensä ja solmii epäpyhän liiton kiihkeän fanin ja muovia – sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti – tuottavan teollisuuden välillä. Näin ainakin ajattelevat jotkut sellaiset, jotka eivät ole kokeilleet, miten hauskoja oheistuotteet voivatkaan olla.

Oheistuotteita on montaa lajia. Kattavan valikoiman näkee ainakin Kukunorissa, joka toimii sekä Helsingin Tennispalatsissa että internetissä. On laadukkaita käyttöesineitä, halvalla tuotettuja mutta kalliita tavaroita, joilla ei varsinaisesti tee mitään, sekä kaikenlaisia visuaalisia merkkejä, joilla voi osoittaa olevansa jonkin teossarjan fani ja kuuluvansa teoksen maailmaan vihkiytyneiden joukkoon.

Toisinaan oheistuotteita aletaan valmistaa vasta, kun jokin teos havaitaan suosituksi. Näin kävi esimerkiksi viime aikoina pinnalla olleen Da Vinci -koodin kanssa. Yleensä oheistuoteperhe ja elokuva tai TV-sarja, nyttemmin myös videopeli, tehdään kuitenkin samanaikaisesti, jolloin teokset jäävät huonoimmassa tapauksessa pelkäksi krääsän mainoskampanjaksi. Tämä on tavallista lasten lelujen kohdalla, joskin oheiskrääsä myös sumentaa rajaa lasten ja aikuisten lelujen välillä.

Ehkä kiinnostavimpia kaikista ovat kuitenkin sellaiset tuoteperheet, jotka eivät perustu mihinkään teokseen tai edes lelusarjaan. Näihin tuotteisiin perustuvia sarjakuvia ja animaatioita saattaa ilmestyä, mutta pääosassa on kuitenkin helposti tunnistettava, jotain hahmoa esittävä logo ja graafinen ilme väriskaaloineen. Selkeitä esimerkkejä tästä ovat räikeän pinkki ja ylisöpö Hello Kitty ja tuoreempi tapaus, punamustaa, laimeahkoa goottimuotia viljelevä Emily the Strange (joka on muuten lainannut nimensä kirjailija Emily Brontëlta). Eikö faniuteen siis tarvitakaan muuta kuin kohdeyleisöön vetoava näppärä logo ja tyyli? Ainakin onnistunut logo synnyttää jo itsessään tarinan katsojan mieleen ja luo ympärilleen graafisen pienoiskulttuurin, jonka osaksi pääsee ostamalla – kuluttamalla. Ilmiö muistuttaa muoti- ja urheiluvaatemerkkien ympärilleen luomaa brändikulttuuria, mutta nämä "oheistuotebrändit" luottavat kitsch-estetiikkaan ja sarjakuvamaisiin logoihin.

On olemassa (onneksi?) sellaistakin poptaidetta, joka ei alistu kaupallisuuteen mukisematta. Merkittävänä esimerkkinä mainittakoon Bill Wattersonin sarjakuva Lassi ja Leevi, josta tekijä ei ole sallinut painattaa teepaidan puolikastakaan. Wattersonin taiteellinen kunnianhimo sai hänet lopettamaan sarjan tekemisen ollessaan vielä huipulla ja kieltämään sarjaan perustuvien animaatioiden teon. Kotimaisista ilmiöistä tähän asti laajalevikkisin, Muumit, ovat mielestäni ryvettyneet teollisuuden rattaissa melko ikävästi, vaikka Janssonin perilliset ovatkin pyrkineet räikeimmät ylilyönnit estämään. Huomautettakoon kuitenkin, että olen Tove Janssonin Muumien ikuinen fani ja katson karsaasti kaikkea sellaista Muumeihin liittyvää, joka ei lähtenyt hänen kynästään! Onneksi suomalaiset oheistuotevalmistajat, kuten Arabia, ovat pitkälti olleet samoilla linjoilla.

Toiset niitä rakastavat, toiset vihaavat (ja joillain ei ole mielipidettä suuntaan tai toiseen), mutta oheistuotteet ovat paitsi teollinen miljardibisnes, myös pysyvä osa länsimaista kulttuuriamme. Popkulttuuri on luonteeltaan myös huomattavan globaalia, mikä näkyy valitettavana halpatuotantona ja ehkä myös maailman kulttuurisen kirjon yhdenmukaistumisena ja yltiöpäisen kuluttamisen lisääntymisenä. Kuluttajan vastuu ei todennäköisesti muuta innokkaimpien fanien ostopäätöksiä, mutta se on hyvä pitää mielessä, kun tarkastelee loppumatonta fanituotteiden virtaa.