Elektroniset pelit ja pelilaitteet ovat kiistämätön osa uudempien sukupolvien kasvua, kehitystä ja elämää. Keskeiset muistot peleistä nivoutuvat tärkeisiin elämänvaiheisiimme ja jopa muokkaavat identiteettiämme ja maailmankuvaamme. Tietokone- ja videopelit ovat jatkuvasti kehittyvää ja muuntuvaa kulttuuria, taidetta ja viihdettä. Niihin liittyy yleensä kulttuurimuotona keveyden ja pinnallisuuden leima, mutta itselle tärkeät pelimuistot eivät välttämättä ole mitään kevyttä tavaraa! Monien pelien ympärille on kehittynyt alakulttuureita ja suosituimmista on tullut osa tiettyjen ikäluokkien sukupolvikokemusta. Pelien valtavirtaistuminen taitaa olla yhä käynnissä. Ehkä tulevaisuudessa BBC World -TV-kanavan Talking Movies -ohjelman rinnalla on ohjelma Massively Multiplaying Games.
Omista muistoistani en osaa koota ehdotonta kolmen kärkeä. Olen päässyt pelaamaan monia hyviä pelejä, kuten esimerkiksi Doom, Commander Keen: Invasion of the Vorticons, Castlevania II ja Tetris loputtomine variaatioineen. Olen kuitenkin poiminut tähän joitakin pelaamishistoriani keskeisiä vaiheita ja tyypillisiä piirteitä.
Vuosi oli noin 1994. Olimme saaneet uuden tietokoneen, 486DX2:n, jonka mukana tuli nippu romppuja, joten koneen yksinopeuksinen CD-ROM-asema tuli todella hyödynnettyä. Osa rompuista oli ylimainostettua, kehnoa "multimediaa" (joka oli päivän kuumin sana), mutta mukana oli kaksi rautaista cyberpunk-aiheista peliä, joita tunnista toiseen tahkosin. Toinen oli loistava, tunnelmallinen seikkailu Beneath a Steel Sky, ja toinen synkkä ja kaunis räiskintä nimeltään Syndicate. Nämä pelit, varsinkin ensin mainittu, lumosivat minut, inspiroivat minua ja antoivat visuaalisen näkemyksen, joka varmasti seuraa minua aina. Pelasin pelejä pääasiassa yksin, joskin sain myöhemmin jakaa Syndicate-kokemuksia hyvän ystäväni kanssa. Oli kuitenkin sääli, että pelikokemus jäi tältä osin varsin vajaaksi.Eräät merkittävimmistä pelikokemuksistani edustavat varsin toisenlaista maailmaa kuin nykypäivän lähes fotorealistiset efektitulitukset. Ensimmäiset pelit, joihin varsinaisesti itse pääsin käsiksi (saatuani aiemmin vähän kokeilla naapurin poikien tietokoneella pelaamista) olivat simppeleitä, varhaisen PC-koneen mukana tulleita suomenkielisiä pikkupelejä ja hupiohjelmia. Ne olivat tekstipohjaisia, mutta joissain oli ASCII-merkeistä luotua yksinkertaista grafiikkaa.
Lukioaikoina olin vielä MBnet-purkin vakiokäyttäjiä. Tekstipohjaisessa käyttöliittymässä viivapiirtomerkkeineen oli jotain maagista teknotunnelmaa ja se vetoaa minuun yhä. Eräät hauskimmista ja jännittävimmistä pelisessioista vietin kyseisen purkin online-pelien, pääasiassa LORDin parissa. Parasta oli, kun sai hallita valtakuntaa, kyykyttää muita pelaajia ja irvailla heidän ja pelin kustannuksella. En tiedä mikä minuun meni! Merkkigafiikkapelien kuningas on toki ei-moninpelattava Nethack, johon vieläkin aika ajoin narahdan.Moni muukin on havainnut yksinkertaisen merkkigrafiikan viehätyksen – vielä vuosikausia graafisten käyttöliittymien yleistymisen jälkeen elokuvien ja TV:n tietokoneet pseudokäyttöjärjestelmineen näyttivät mustalla pohjalla vihreitä kirjaimia, jotka ilmestyivät ruudulle yksitellen pienellä viiveellä.
En voi minäkään unohtaa tästä muistelusta vanhaa kunnon NESiä lukuisine loistavine peleineen. Nintendolla pelaaminen kavereiden kanssa oli oikeasti hauskaa. 80-luvun lopun ja 90-luvun alun ykköskonsolilla pelattavuus oli kuningas ja seikkailut jännittäviä, mutta paikoin 8-bittinen teknologia oli venytetty jopa visuaaliseen loistoon. Tällainen peli oli esimerkiksi Kirby's Adventure. Se sijoittui häkellyttävään, trippimäiseen fantasiamaailmaan, Unimaahan. Peli oli helpohko tallennusmahdollisuuksineen ja käytännössä loppumattomine elämineen, mutta sitä pelasi aina vaan eteenpäin nähdäkseen, minkälainen taikamaailma seuraavan oven takaa aukeaa.Ennen kuin on itse kokenut pelin maailmaan uppoutumisen ja osallistumisen tunteen, on pelaaminen helppo tuomita kypsymättömien roskaviihteeksi (mikä on suurelta osin totta). Totuudesta voi kuitenkin paljastua aivan uusia ulottuvuuksia, jos löytää sen pelin, joka kolahtaa itselle.
Kirjoittaja: Simo (03:48)
4 kommenttia
4 kommenttia:
Ohhoh, jätkä nostaa heti näiden juttujen julkaisukynnystä, heh!
Ensilukemalta tuntui, että oli paljonkin kommentoitavaa, mutta nyt, neljältä aamuyöstä, en enää muistakaan niitä juttuja. Naputtelen ne ylös jonnekin, kunhan palaavat mieleen.
Joka tapauksessa huvittaa sanoa jotain mainituista peleistä. Nimittäin kokeilin tuota Beneath (jne) -peliä tässä äskettäin, kun se todella julkaistiin freewareksi. Sen maailmaa on kehuttu ja jännäsinkin mitä kokisin. Valitettavasti kohtasin vain bugeja: nimittäin vaikka seurasin läpipeluuohjetta, peli jumahti johonkin ihan alkuvaiheisiin! Turhauduin enkä kokeillut toiste.
Kirby sen sijaan on jossain määrin tutumpi. Muistan itsekin kuinka huikealta se näytti joskus. Joskus 90-luvulla järjestettiin jonkinsortin pelimessuja, niitä oli mm. täällä Tampereella Pirkkahallissa. Nintendo oli niissä mukana yleensä värikkäästi maalatulla bussilla, jonka sisätiloissa pääsi kokeilemaan uusimpia pelejä. Ala-asteikäisenä katselinkin erään vuoden messuilla Kirbyä, haluten päästä kokeilemaan, mutta joku isompi poika vain honkkasi peliä koko ajan, enkä uskaltanut mennä pyytämään pelivuoroa! Syystä tai toisesta en koskaan Kirbyä tullut myöskään ostaneeksi (tai no, lähinnä sain pelejä synttäri- yms. lahjoina) joten olen pelannut sitä eniten emulaattorilla.
Tämä on nyt kaikille osallistujille: tarkoitukseni ei ollut suinkaan nostaa julkaisukynnystä ja on sääli jos näin on tapahtunut. Mielestäni tässä blogissa jokaisen tulisi kirjoittaa omalla äänellään ja tyylillään, jolloin siitä tulisi mielenkiintoinen, aito yhteisblogi. Siis kirjoittakaa ja osallistukaa, etenkin atomikala joka oli tässä yksi liikkeellepanijoista!
Mitä BASS:hin tulee, siinä on omat hölmöytensä mutta on todella vaivan arvoista jos sen saa toimimaan. Siinä on aika tavalla hienovaraista huumoria, jonka missasin silloin skidinä. En kyllä itse pelaisi seikkailupeliä läpipeluuohjeen mukaan, siitä ikäänkuin jää se oleellinen osa eli pelaaminen melko vähälle. ;-)
Toi on kyllä erittäin tuttu tunne että joku isompi/karskimpi poika omii pelin itselleen päästämättä muita kokeilemaan. Aika tylsää oli kanssa olla jonkun kaverin luona pelkästään katselemassa kun se pelasi.
Onhan se tietty vähän pöljää pelata peliä läpipeluuohjeen kanssa, mutta toisaalta aikaa ja intoa ei tunnu riittävän kaikkeen... ja seikkailupelit muutenkin toimivat myös ikäänkuin elokuvana, joten ne voisi myös tuossa mielessä "katsoa" nopeasti läpi. Kun taasen räiskintäpeleissä (ehkä oma suosikkigenreni aina lopulta) ei olisi yhtään mitään pointtia vain katsella niitä läpi, kun ovat niin... noh, omanlaisiansa ("tylsiä") kuitenkin.
Tulee muuten tuosta pelinomija-jutusta mieleen se kerta, kun minulla ei ollut vielä NES:iä, mutta sain kutsun erään naapurinpojan syntymäpäiville, joka omisti NES:in ja monta peliäkin. Olin monta päivää putkeen innoissani, että pääsisin siellä pelaamaan sitten - vaan kuinka ollakaan synttäripoju sitten jumitti koko illan sen laitteen ääressä, ihan itse vaan! Yritin hänelle sanoa, että hän voi pelata ko. pelejä joka päivä, minä vain tänään, mutta tällainen järkeily ei häneen tehonnut. (Hänen perheensä oli kait rikkaampi kun poika sai niin monet pelit ja vehkeet tuolloin.)
Ainiin, unohdin ihan kommentoida tuota ensimmäistä aihetta! Eli että millaisia juttuja tänne kannattaisi kirjoittaa, jne. Minulla on monta juttuideaa muhimassa ja voisinkin niitä naputella aika nopsaan tahtiin, ainakin yhden illassa. Mutta olisi suotavaa, että muutkin, vähän hitaammat saisi ensin jotain aikaan! Hopi hopi! Tuntuu turhalta kirjoittaa yhteisblogia jos jotkin kirjoittajat ovat lähinnä kuin vierailevia tähtiä.
Lisää kommentti
<< Etusivulle