A12O Ruisrockissa Irvihammas

Koska tämä blogi selvästikin kuuluu valppaana popkulttuuria kommentoivaan eturintamaan, on nyt luvassa juttua Turun perinteikkäästä Ruisrockista. Mukanani A12O:n festaritiimissä oli armas kollega Viiksi-Vallu. Festaripäiväksi olimme valinneet lauantain. Festari sujui armottomassa kuumuudessa, saimme kumpikin auringon leiman, tuon hylkäävän punaisen tuomion. Keskityn tässä jutussani kuitenkin enemmän näkemiini bändeihin, kuin festarikommelluksiin. (Enhän nimittäin ole Valpio-Wallu, enkä legendaarisen kaapelikanavan palkkalistoilla, joten rauha MoonTV:n muistolle.)

Ensimmäinen bändi, jonka halusin nähdä, on Suomi-reggaen hämyisen ja piskuisen skenen ykkösnimi, Jukka Poika ja hänen retkueletkueensa Jenkkarekka. Aikaa ja avaruutta koskevien dimensio-ongelmien tähden tosin näin heidän kello kahdentoista jälkeen alkaneen settinsä vasta puolesta välistä, mutta mitäpä pienistä. Suurin osa festarimassasta ei ollut vielä saapunut, joten lavan edustalla ei ollut mitenkään täyttä. Sen sijaan JP dominoi lavaa totuttuun tyyliin, kävellen reilusti edestaas sekä hyppien aina kun biitin tahti muuttui kappaleiden erityisosioissa. En ole ihan varma esitettiinkö lempikappalettani Taistelun arvoinen, joskin tuntuu, että kuulin siitä osan kävellessäni pitkin rantapromenadia, ohi festarialueen ulkopuolella alkoholipitoisia piknik-kestejään pitävien nuorien. Heitä katsellessa tuli jotenkin mieleen muutama renessanssin ajan taulu, joissa palkolliset pitävät taukoa heinänteosta, siemaillen leileistään juomaa ja ruskettuen. Vastapainona heille löysin sitten festarialueelta muutaman gootin, jotka perinnetietoisesti yrittivät olla saamatta (ja ehkä myös kuulematta, öhö öhö) rusketusraitoja.

Vaikkei Jukka Pojan show'ssa sinänsä mitään vikaa ollutkaan, ei se myöskään tarjonnut juurikaan mitään uutta. Kollegarockin aikana sentään tapahtui jotain, nimittäin PMMP:n tytöt tulivat laulamaan "oman" osuutensa. (Jos joku ei kappaletta tunne, kannattaa tsekata Jenkkarekan nettisivut mistä biisin voi ladata itselleen.) Itse osasin tällaista vierailua vähän odottaakin, vaan Jukka Pojan välispiikin mukaan tytöt olivat ihan aidosti osanneet yllättää hänet Provinssirockissa. Uskokoon ken tahtoo, mutta jos joku sattui olemaan paikalla, kertokoon asiasta minulle!

Jukka Pojan jälkeen jäin pyörimään lavan eteen, sillä PMMP olisi nousemassa samaiselle lavalle tuntia myöhemmin. Kuulin kuinka järkkärit huutelivat toisilleen: "Hei, PMMP:lle tulee vielä yksi kitarakanava", minkä merkitystä jäin ihmettelemään. Hetken harkitsin, että olisin lähtenyt toisaalle katsomaan Apocalyptican keikan alkua, mutta sitten en olisi välttämättä päässyt aivan lavan eteen takaisin PMMP:tä varten. Ja muutenkin lavan edusta oli varjoinen, ah, joten en joutunut tuskastumaan hikisenä jossain muualla. Väliajalla yritin tavoittaa festaritiimin toista puoliskoa sekä muita tuttuja tekstiviesteillä, mutta ilmeisesti verkko oli mennyt aivan tukkoon, koska viestit eivät lähteneet ja numerot tuuttasivat varattua...

Myöhemmin tungos rantalavan edessä oli jo melkoinen ja pikkutytöt sekä kaltaiseni jätkät kyttäsivät eturivissä että jokohan Paula ja Mira aloittaisivat. Ennen setin alkua videoruudussa näkyi minihaastattelu, jossa kuvan alalaidassa leijuva mikrofonikäsi kysyi tytöiltä, mikä oli paras tapa viettää kesää? Paulan mielestä kesä kannatti käyttää töitä tehden, hän on siis kait omaksunut hyvin protestanttisen työetiikan, tai muuten vain suomalaisen artistin keikkavuoden työkiireiden faktuaalisen jakautumisen. Mira oli rennommalla linjalla, pitäen rullaluistelua tärkeänä osana kesän sujumista. (Ja hänen reisistään sen kyllä huomaakin!) Yhdessä tytöt päättivät, että mikäli nuori hakeutuu rantavahdiksi, voi hän yhdistää sekä työtä että huvia. (Ja kasvattaa riskiä saada ihosyöpä, saanen lisätä.)

Kun viimeksi olin PMMP:tä katsomassa (kirjoitin siitä tuolloin nettipäiväkirjaani) olin vähän pettynyt, että eräs lempikappaleistani, nimittäin aistisensaationhakuinen Synestesia, oli jäänyt soittamatta. Mutta nyt se avasi hienosti koko setin, hyvä tytöt! Yleisö oli välittömästi meiningissä mukana, vaikka veikkaankin, että ensimmäisen levyn biisit eivät olekaan kaikille niin tuttuja, onhan se myynytkin paljon vähemmän kuin toinen. Ensimmäisen kappaleen jälkeen Paula ilmoitti, että heillä on tänään kotikenttäetu, sillä onhan Mira Turusta kotoisin. "Ja seuraava kappale myös kertoo Turusta, eli Oo siellä jossain mun!" Harmi vain yksikään ruotsinlaiva ei osunut juuri parahiksi paikalle biisiä tukemaan, vain jokin konttialus tuuttasi torvea rannan ihmisille.

Pitkin settiä Paulan suhtautuminen Turkuun ja turkulaisuuteen tuntui kuitenkin muuttuvan, sillä hän mainitsi Turun olevan paska paikka. (Ja kyllähän se joki aika paskainen taitaa ollakin, hähä!) Mira joutuikin oikomaan kommentteja, eli ettei Turku niin karmea oikeasti olekaan. Paula kuitenkin lisäsi vettä myllyyn omistamalla kummallisen punkbiisin, joka oli lähinnä kiroilua, "omille turkulaisilleen". Se oli ilmeisesti cover (bändiltä nimeltä Puhelinkoppi?) ja siinä tytöt komensivat, että mikäli vitun runkut eivät osaa puhua, heidän pitäisi olla vain hiljaa, saatana!

Myös yksi ihan varsinaisesti uusi biisi kuultiin: "Tämä seuraava biisi on meidän uudelta tulevalta levyltä, sen nimi on Henkilökohtaisesti. Ja se kertoo jeesustelusta!" Biisi tuntui aika tarttuvalta, vaikken harmiksi saanut oikein sanoituksesta selvää, se meni niin nopeasti. Kertsissä kuitenkin laulettiin suunnilleen näin: "Henkilökohtaisesti, olet Kristus itsellesi. Muut saavat armahdustasi odottaa." Aika jännä veto ja tarttuva ralli. Haluni tulkita kappale teosofisesti heräsi, vaikka todennäköisesti kappale kertookin vain tekopyhästä ihmisestä. Olen muutenkin miettinyt erityisesti Paulan suhtautumista uskomiseen, vaikken mitään haastattelua asiasta ole lukenutkaan tai nähnyt. Kuitenkin Google esittää yhden hitin, joskin rikkinäisen sellaisen, jos kokeilee fraasia "Paulan pyhempi puoli". Jos jollakulla sattuu olemaan enemmän infoa asiasta, kuulisin mielelläni!

Biisien rullatessa eteenpäin olin hieman kummastunut siitä, että kaikkein parhaiten yleisön tuntui nappaamaan mukaansa, loppujen lopuksi, aivan ensimmäinen hittibiisi, eli Rusketusraidat. Onhan se toki varsin menevä, muttei nyt kuitenkin PMMP:tä määrittelevä kappale! Hauskasti ihmiset hoilasivat kertsia antaumuksella myös väärin, sillä tytöt sekoittivat kuviota vetämällä viimeisen kertosäkeen uusilla sanoilla, jotka menivät jotenkin tyyliin "heitetäänkö pois kaikki kiulut ja kannut, noustaan lauteille! Et sä ole varmaan ennen saunassa pannut? Kustaan kiukaalle!"

Parin viimeisen biisin aikana selvisi myös, miksi järkkärit olivat lisänneet yhden kitarakanavan. Nimittäin yllättäen tytöt kuuluttivat lavalle myös Jori "Fu-Tourist" Sjöroosin, eli PMMP:n kappaleiden säveltäjän. Tyttöjen mukaan Sjöroos esiintyi heidän kanssaan nyt aivan ensimmäistä kertaa! Hän veivasi skebaa tyttöjen pomppiessa villisti kappaleen Matoja tahdissa. Muutenkin show oli perinteisen energinen, Paulan toikkaroidessa rummuilla ja lavan reunalla kaiuttimien päällä. Vahvalta ja notkealta näyttävä Mira teki ilmaspagaateja sekä hyppypotkuja, jotka minua aina kummastuttavat. Aivan edestä näin kaiken täydellisesti, ja harmitti jonkinverran, että olin päättänyt olla ottamatta kameraa mukaan, koska pelkäsin mahdollisia haavereita. Olisin saanut hienon videon esimerkiksi siitä, kun Paula kyyristyi lavan reunalle eteeni, katsoen minua tuimasti laulaessaan säkeistöä "nimität mua hirviöksi, mutta silti kyllä kelpaisi seksi?!". Lauloin mukana: "Miksi(kö) se naurattaa? Ehkä se on hauskaa!" Encorena tytöt heittivät vielä kummallisen kappaleen, jossa kinastelivat siitä, kumpi heistä omisti yhdessä ostetun mikrofonitelineen.

Yleisesti keikka oli kyllä oikein hyvä! Hienoinen miinus ehkä vähän pliisuista vaaleista kesämekoista, mutta toisaalta olisi kait ollut murhaa esiintyä missään kuumemmassa koltussa... Kun Paula lopulta asetti mikrofoniaan takaisin mikkitelineeseen, ei se ollut oikein onnistua, ja hän heittikin, ettei aidosti ole käsistään täysin voimaton, vaan keikan jälkeen vain niin kovasti hikeentynyt, että mikki oli livetä koko ajan käsistä, heh.

Viimeinen bändi, josta aion kirjoittaa, oli nimeltään Gogol Bordello. En tiennyt siitä mitään entuudeltaan, tosin Vallu väitti, että oli nähnyt heidät joskus Conan O'Brienin vieraina. Koska en edelleenkään saanut kehenkään yhteyttä, olin taas tunnin aikaisessa lavan edessä odottelemassa. Siihen kerääntyi kuitenkin jo varhain muutama tosifani bändipaitojensa kanssa, sekä muutama vanhempi ukko, jotka puhelivat toisilleen, että "mustalaispunkki" kuulostaa kyllä jännittävältä genreltä...

Ja sitähän se kyllä onkin! Keikka lähti todella energisesti käyntiin kun skitsahtaneelta vaikuttanut bizarroversio Freddie Mercurystä nousi lavalle huutamaan. Hän oli siis bändin nokkamies, viiksiniekka nimeltä Eugene Hütz. Ensimmäinen esitetty kappale oli kait nimeltään Immigrant punk. Viiksiniekan lisäksi lavalla oli sähköviulua ja haitaria soittava ukkoduo, sekä pari tyyppiä kitaroissa ja rumpali. Aina toisinaan lavalle pomppi myös kaksi tanssityttöä/taustalaulajaa, jotka hekin paukuttelivat soittimia sikäli kuin ehtivät. Meno oli vallattoman hektistä niin musiikin kuin lavalla pomppimisenkin suhteen! Varmasti energisin keikka minkä olen ikinä nähnyt, yleisökin pomppi aivan hillittömästi takanani. Kappaleet oli laulettu osa englanniksi, osa tiesmiksi, mutta tällä kertaa tuntematon kieli ei minua haitannut, koska lavalta uhkuva voima oli niin painostava! Puolivälissä settiä Hütz hyppäsi lavalta järjestysmiesten niskaan ja nousi sitten turva-aidan päälle, kuin valmiina stage-divettämään. Tämähän on festareilla kielletty, ja odotinkin, että järjestysmiehet pistävät jutulle stopin. Keikan annettiin kuitenkin jatkua, vaikka järkkäreiden vaivautuneista ilmeistä selvästi huomasi, ettei tilanne ollut heille mieluinen. Hütz repi paidan päältään ja kumartui yleisöön, noin metrin päähän minusta. Sitten hän hyppäsi rehvakkaasti sekaan, yleisönkin käydessä ylikierroksilla. Lavalla viulusti jatkoi vingutustaan, jousen jouhien käydessä vähiin. Isoa rumpua paukuttanut tanssityttö haki katsekontaktia eturivin miehiin, flirttaillen johonkin tapaan vieressäni seisseen ukon kanssa.

Harmiksi loppupuolella settiä energisyys alkoi vähetä. Tuntui kuin bändi ei olisi osannut lopettaa aallon harjalla, koska pari viimeistä biisiä olivat miltei laahaavia ja huonolla tapaa pitkiä. (Vallu arvelikin myöhemmin, että bändi halusi vain soittaa koko aikansa, vaikkei materiaalia ehkä riittänytkään niin paljon.) Kun porukka sitten poistui todella raikuvien aplodien saattamina, olikin monelle pettymys, ettei minkäänsortin encorea tullut. Sinnikkäästi ihmiset huusivat kyllä "we want more, we want more", jopa useiden minuuttien ajan, mutta joku minulle tuntematon juontaja tuli sepittämään voimattomuuttaan sen suhteen, ettei bändille enempää esitysaikaa liiennyt. Sen verran jäin kuitenkin paikalle katselemaan, että huomasin kuinka lavan reunaan muodostui pitkä jono, kun bändi möi albumeitansa ja signeerasi niitä kanssa. Joku poika tulikin hihkuen esittelemään minulle uutta aarrettaan, hymyilytti. Tämä bändi pitää nähdä toistekin, jotenkin, jossain, joskus!

Gogolin jälkeen löysin viimein blogikollegani, hän oli hakeutunut lavan luokse, koska oli kuulemma saanut tekstiviestini, vaikka minun suuntaani niitä ei tullutkaan. (Paitsi sitten monen tunnin päästä kerralla monta, kun pääsin ihmistungoksesta!) Vallu valitteli, että hänen olonsa oli huono, ties mikä auringonpistos iskenyt, ja ehdottikin, että lähtisimme takaisin hänen kämpilleen. Minua tämä vähän harmitti, sillä olisin halunnut nähdä vielä Don Johnson Big Bandin, sekä kenties jopa Hanoi Rocksin, olihan Andy McCoy kurkkinut niin hupsusti Gogolin setin aikana lavan taustoilla. (Andyhän on itsejulistautunut mustalainen, joten vähän jopa odotin, että hän olisi käynyt lavalla häröilemässä jotain!) Toisaalta ajattelin, että juuri kenenkään ei olisi ollut mahdollista ylittää Gogol Bordellon mieletöntä keikkaa energisyydessä, joten en siinä mielessä menettäisi mitään, vaikka poistuisinkin. Ja niin sitten lähdimme takaisin Turun keskustaa kohti noin kymmeneltä illalla.


PS: Kaksi ekaa kuvaa olen pöllinyt Ruisrockin kuvagalleriasta, Gogol Bordellon kuvasi Vallu itse ja viimeisen kuvan palaneesta festaritiimistämme Turun rautatieaseman edessä otti eräs uusi lokaali tuttavuus. Terveisiä hänelle!